10 päivää skandinaviassa eli elää ja syödä pohjolassa

Johan sen sanoo kaakaoputelin etikettikin: CLASSIC!!

  Alkaa taas merenkulkijan loma laskea loppuaan kohden.

Tällä kertaa olen viettänyt, tavoistani poiketen, suuren osan lomastani poissa kotoa; enpä tiedä, olisinko hiukan vältellyt koti-kultaani, nyt kun Otto- kissan poissaolo on vielä niin tuntuvasti läsnä... Oli miten oli, suunnittelin itselleni tähän syksylle reilun viikon pituisen Scandinavian Tourin reittinä Helsinki- Tukholma- Kööpenhamina- Oslo- Kööpenhamina- Helsinki. Taival taittui niin lentäen, junalla kuin laivallakin, ja matkan tarkoituksena oli sekä sukulaisten että ystävien tapaamisen ohessa nauttia kiireettömistä syyspäivistä.

   Ensimmäiseen etappiini, Tukholmaan, saavuin aurinkoisena perjantaiaamupäivänä. Aamuntorkkuna en ollut kotona syönyt mitään, ja lyhyen lentomatkan nukuin, joten jättäessäni matkalaukkuni Tukholman asemalle säilytykseen, olin jo sudennälkäinen. Suunnistin kohti ydinkeskustaa. Klara Kyrkanin seinän köynnökset hehkuivat kaunista ruskaa auringossa, joten ajattelin kulkea kirkonpihan poikki. Ja siinä sitten seisoin suoraan leipä/soppajonon jatkeena. Vaikka nälkä kurnikin suolissani, hiippailin hiukan vaivautuneena sekalaisen seurakunnan lomitse matkoihini.
   Takuuvarma tankkauspaikka mielessäni kiiruhdin kohti Kulturhusetin alakerrassa sijaitsevaa ravintola Nooshia. Paikka tarjoaa 99 kruunun sopuhintaan monipuolista aasialaispuhvettia susheineen kaikkineen. Hinta sisältää myös alkoholittoman juoman, ja ruoka on oikeasti hyvää. Lounas alkaa arkisin klo 11, ja klo 11.20- 12.50 vapaat paikat ovat jokseenkin kortilla.

Åhlensin terrassilla ei saa, ännu, viiniä.

Seuraavana päivänä shoppailtiin ( huonolla menestyksellä. Taidan olla utshoppad tällä erää...). Ostoskierros päättyi vanhaan kaupunkiin, jossa puitteet ovat usein vetävämmät, kuin ruoka, saati hinta (tosin: pitkään Gamla Stanissa toiminut Trattoria Ristorante Michelangelo on paras italialainen ravintola, johon olen koskaan pohjolassa eksynyt. Ravintola on säilyttänyt loistavasti sekä italialaisen tunnelman että maut halki paukkupakkasten ja turistivirtojen! ). - Tällä kertaa suorimme Restaurang Nouriin, missä ruoka oli kohtuullista, hinnoittelu kohtuutonta ja palvelu ammattitaidotonta ( laskukin tuotiin pöytää jo pariin otteeseen, ennen kuin sitä ehdimme pyytää ensimmäistäkään kertaa ), MUTTA jälkiruuaksi nauttimani vadelma-juustokakku oli kertakaikkiaan loistavan herkullinen, etten sanois TOPPEN :)

   Maanantaina matkustin sitten junalla halki maiseman, joka ensin virttyi sateen syleilyssä ja taipui Hässleholmin tietämillä auringon suuteloon ;)

   Matkan ajan lueskelin Valtaojan Kaiken käsikirjaa aina Malmöhön asti, nautiskellen matkallaolon tunteesta. Perillä vaihdoin Östersundin junaan ( ylitin The Sillan! ) ja tuota pikaa haahuilinkin Kööpenhamina Hlla.
  Ensihätiin syötiin tyypillistä tanskalaista jokajätkän ruokaa ( = läskiä ja punakaalia, täysjauhelihapullaa ja paistettua munaa ja sen sellaista kevyttä pöperöä ) edullisessa pikku kuppilassa Vesterbrossa. Palan painikkeeksi naukkailtu olut sipaistiin suoraan pullonsuusta ja rööki paloin vahadyykkejen ääressä. Kun masu oli täynnä tulikin sitten siirryttyä aseman kupeessa jo kolmen omistajapolven ajan sijainneeseen Jernbanecafehen. Siellä on muutamat kerrat tulomaljoja (kaljoja) kohoteltu, ja jokuset lähtöitkut itketty, ajan humistessa menojaan.      Wonderful Copenhagenissa on muutamia näitä ihania asioita, joiden olemassaoloon voi aina luottaa. Päärautatieasema nurkilla pysyäksemme, ja ravintolabisneksestä yhä puhuaksemme, niin vaikka Istedgade ei enää olekaan aivan entisensä ( pakko kai sanoa, että onneksi, vaikka jotenkin yhä kaiholla ajattelen nuoruuteni Postiljoonenia, joka myös gröönlannin suurlähetystönä tunnettiin! Kippis vaan kaikkille, jotka mestan muistavat! ), on ravintola Shezan pitänyt pintansa jo vuodesta 1973, jolloin tuo Kööpenhaminan ensimmäinen pakistanilainen ravintola on avannut ovensa. Istedgaden ja Viktoriagaden

kulmassa olen ensimmäisen kormani itse tainnut syödä silloisen poikakaverini kanssa, vuonna 1988. Sisustus on toki sittemmin uusittu, vaikkakin kattolamput taitavat olla yhä samat. Palvelu on loistavaa, muttei tyrkkyä, ja manteleilla sekä mangolla maustettu lammaskorma, sitäkin parempaa! Päälle vielä makea, kardemummalla maustettu pakistanilainen kahvi- ja kyllä maailma on sentään mahtava paikka!!

  Koska ihminen ei elä pelkästä leivästä, eikä edes makkarasta tai lammaskormasta, on kulttuurillekin toki annettava aikansa. Siispä kohti Ishöjtä ja modernintaiteen museo Arkkenia, jossa odotti katsojaansa aivan loistava Frida Kahlo- näyttely.

Minä ja idolini ylitse muiden. Kuvan on ottanut Tuija.

   Seuraavana päivänä Carsbergin Uuteen Glyptoteekkiin ihailemaan patsaita ( miksi, voi miksi, niihin ei saa koskea??!! Nimim. kinesteettinen ), tanskan kultaisen kauden maalauksia, sekä mielenkiintoista nykytaidetta otsikolla Hybridi. - Arkenissa olin sortunut ostamaan Frida- ikonin, joka oli syntisen kallis, mutta onneksi en siellä höyrähtänyt lisäämään kirjakokoelmaani: sama taidekirja maksoi nimittäin glyptoteekissä huomattavasti vähemmän, kuin Arkkenissa- sehän oli toki pakko sitten ostaa.

Glyptoteekin talvipuutarhassa.

 

Norjan lautalla saatiin poreilla lämpimästi kuutamossa.

 

   Niin saapui taasen perjantai ja aika lähteä viikonlopun viettoon risteillen! DFDSn Pearl Seaways here we come!! Tarkoituksena oli katsastaa, onko meno yhtä messevää, kuin täällä meidän huudeillamme. Ei ehkä ihan ollut, vaikka joku pudottikin housunsa kesken tanssin, ja toinen häipyi buffasta maksamatta... Hirvittävän kallista oli, että tiedoksi vaan niille, jotka nurisevat kotoisten buffiemme hinnoista, että köbä-oslo välillä noutopöytä maksoi neljäkybää, eikä hintaan sisältynyt minkään valtakunnan juomia. Niin just, ei edes sitä vettä, josta meidän on niin vaikea maksaa, saati kahvia. Buffa oli kyllä melko maittava. Varsinkin kylmä kalapöytä oli totuttua monipuolisempi ja sangen freesi.

Monitasoista taidetta ;)

   Aikaa öljymaan pääkaupungin tutkailuun oli vain kuutisen tuntia, joten kaverit tavattiin ja linnanpuistot katseltiin makkaran voimalla- just SEN grillimakkaran, joka on kiedottu pekoniin,naminam!

 

Lähijunien matkakortti-systeemi takkuaa.

 Kööpenhaminasta vielä mainittakoon ostoskeskus Fisketorvet, joka kätkee uumeniinsa paljon niin tarpeellista, kuin tarpeetontakin tavaraa. Ja nopeita noutopöytäruokailun mahdollisuuksia, melko edullisesti. Tosin kaikista juomista- myös vedestä- veloitetaan täälläkin aina erikseen.

Kalatorin kalaparvi

Minä testasin välimerellisen Cyprus- kuppilan. Palvelu oli iloista, ja ruokakin hyvää, jollei oteta huomioon hiusta, jonka omasta satsistani noukin. En viitsinyt pilata ruokailukumppanini ruokahalua, enkä omaa päivääni, joten jatkoin syömistäni työntäen moisen pikkuseikan lautasen reunan yli.
   Jokainen varmasti tietää, etteivät pohjoismaat ole juuri ne edullisimmat matkailumaat edes euroopassa, saati maailmassa. Hinnan takia kukaan tuskin matkaan lähteekään, vaikka matkat saattaakin nykyään saada puoli-ilmaiseksi. Itse maksoin suomessa 12 kilometrin taksimatkasta kolme euroa enemmän, kuin lennosta hki-sto, ja seitsemän euroa vähemmän, kuin lennosta kbh-hki, että siihen malliin.
Siis ei hinnan, mutta kulttuurin- ja ehkä vähän ruuankin, ja varsinkin hyvien, kivojen ihmisten takia, joskus kannattaa jäädä lähimeren tuntumaan!

 

Terkkuja Suomen Tampereelta

Löytö Visbystä

 Kaksi viikkoa on jo tullut lomailtua, ja niin kiirettä on pitänyt, etten ole saanut edes yhtä blogitekstiä aikaan... Ja nyt on sitten asiaa niin pää pullollaan, jottei tiedä mistä alottaisi.

Otto- enkeli by Merja

   Alusta kai, eli siitä, ettei meinannut itkusta tulla kotimatkalla loppua, kun tiesin, ettei Otto enää kotona mua odottaisi. Heti kun oltiin sinivalkoisten siipien kyytiin päästy, niin aukesi meikäläisellä hanat.      Myötätuntoinen lentoemäntä kertoi, että niin käy usein, kun ihminen on menossa ekaa kertaa takaisin kotiin, josta joku tärkeä otus puuttuu. - Rajuin itku ja hammastenkiristys oli kuitenkin edessä vasta kotona. Täällä kun Otto- kisun uurna odotteli pahvilaatikkoon pakattuna...
 Kyllähän se siitä sitten. Vaikka vieläkin toki odotan sen ilmestyvän jostain, kun jääkaapin ovi narahtaa tai joku kupponen kilahtaa. Vaan poissa se on, joten oli pakko ryhtyä heti hommailemaan kaikenlaista, jottei suru ja voimattomuus saisi valtaansa.  
   Kun yrittää paeta murheitaa ankaraan tekemiseen, niin helpostihan siinä sitten käy niin, että meinaa unohtaa vallan kokonaan levätä. Ottaa omaa tilaa ja aikaa, joista ei töissä saa nauttia kuin varsin säännösteltyinä annoksina. Mulle tuli sitten pieni flunssa, että älyäisin edes tämän yhden päivän olla vaan kotona. Kyllä kroppa neuvoo, jos sitä vain kuuntelee.

"Naiset kun vanhenee, kaula-aukot suurenee"

  Mansessa kävin pitelemässä paria kattia sylissä, ja siinä samalla vähän hummailemassa kissojen omistajan kanssa. Käytiin ravintola Huurupiilossa, jossa stand upin harrastajat kuuluvat käyvän joka kuukauden  " ekana keskiviikkona kokeilemassa matskuaa. Suurimmaks osaksi läppä oli ihan hyvää, ja jopa hyvää hyvää ;), mut kyllä muutama juttu meni aikalailla alle riman ( pedofilia ja natsismi on vähän vaikeita huumorin aiheita, eli kokemattomien esiintyjien ei kannattais sellasia juttuja ehkä pahemmin viljellä- jos ei välttämättä kokeneidenkaan ). Me koetettiin kovasti osallistua, mut muuten oli katsojien mukana olo aika vaisua. Se on tietysti sääli stand upin kyseessä ollessa.
   Tampereen kevyen kulttuurin tarjonta oli muutenkin vallan mainiota keskiviikko illaksi. Nähtiin jonkun The Voice of U.Ksta ponnahtaneen mimmin veto  " jossain paikallisessa pubissa ". Gimma esitti settiä aika laidasta laitaan, ja hiukan horjahtavin koropohjin siinä tuli jorailtuakin. Meitsin makuun oli erityisesti " Rhiannon" sillä tytön ääni muistutti aikalailla Stevie Nicksin soundia, tuntumatta kuitenkaan matkitulta. ---      Yömyöhän hodarikin oli kuin tanskassa konsanaan.
   Krapula- mätölle mentiin sitten Siipiveikkoihin, joka nauttii käsittääkseni jonkinlaista kulttisuosiota tamperelaisten keskuudessa. En pettynyt sielläkään. ( Yksi iso miinus paikkakunnan silmäätekeville kuitenkin: Tampesterissa rokotetaan aivan hävyttömästi parkkimaksuja!! Eiks liikkeyritysten, jotka toivoo itselleen asiakkaita, pitäs edes parkki niille pokille tarjota?? Hävytöntä rahastusta! Iski oikein parking rage!! ) - Että sellasta tällä kertaa. Nyt meen tohon sohvalle rojottaan Oivan malliin!

Oiva

Tärkeintä on, tosiaankin, olla aito!

 “ Kun synnymme, niin itkemme, koska joudumme tälle hullujen näyttämölle “ totesi William Shakespeare aikanaan. Maailmaa on usein rinnastettu näyttämöön ja meitä ihmisiä vain mielivaltaisen näytelmän tahdottomiin esiintyjiin.
Kaikkea on ohjannut kohtalo; jumalat ovat heittäneet noppaa kohtaloidemme sinetiksi, suuri nukkemestari kiskonut naruistamme. Huvittuneina he ovat seuranneet aikaansaamaansa kaaosta, ihmisten yrittäessä pysyä edes joten kuten kiinni näytelmässä, jonka käsikirjoitus on heille suurelta osaltaan arvoitus.

   Menneinä vuosituhansina roolijakoa ei ole tarvinnut juurikaan pohtia sen määräytyessä pääsääntöisesti syntyperän, rodun ja sukupuolen mukaan. Monet lahjakkuudet menivät hukkaan, monet mielipiteet jäivät kuulematta. Useille ihmisille elämä oli näköalatonta ja vailla suurempia valinnanmahdollisuuksia. Hengissä pysyminen riitti köyhille elämäntarkoitukseksi. Parempiosaiset saattoivat puuhailla, mitä tahtoivat:  oman roolinsa puitteissa tietenkin. Tiukasti säädellyn osan esittäminen teki kaikesta tavallaan hyvin helppoa.
   Erään tutkimuksen mukaan Titanicilta pelastui vähemmän brittejä, kuin amerikkalaisia, edellämainittujen herrasmiesetiketin vuoksi. Edes hyisen meren ja haaksirikon edessä roolista ei luovuttu. Vaimo turvaan, smokki ylle ja hypotermiaan, ulkoinen tyyneys säilytettynä. Roolissa pysymisen tarve ohitti siis halun pysyä hengissä. Jonkun mielestä varmasti todella kunnioitettavaa. Ehkä kuitenkin täysin luonnotonta. Kai se on jotain kunniantuntoa, pelkoa siitä, miten elää itsensä kanssa tulevaisuudessa, jos rikkoo roolinsa rajat...

  Näennäisesti luonnostaan lankeavaa roolitusta alettiin lopulta kyseenalaistaa. Keskustelu tasa-arvosta, yhtäläisistä oikeuksista sekä “jokainen on oman onnensa seppä”- tyyppinen ajattelu ovat kattaneet meille länsimaalaisille lähes lopputtomista valinnoista koostuvan buffet-pöydän. Mutta kuinka todellista vapautemme valita on? Pystymmekö oikeasti itse valitsemaan roolit, joita elämämme kuluessa esitämme? Saako roolia vaihtaa kesken näytäntökauden?  Mikä määrittää ominaislaatumme, jos läpi elämämme vain esitämme olevamme jotakin, vaikka syvällä sisällämme tiedämme, että tahtoisimme olla joku muu, jossain muualla? Ulkoistamme itsemme niin elämästämme, kuin maailmasta, jossa elämme uppoutuessamme yhä syvemmälle ulkoapäin tuputettuihin määritelmiin ja  rooleihin.

Elämän keskeisin valinta on tämä: uskaltaudunko olemaan todellinen itseni, vai valitsenko suojakseni roolin tai sukellanko muiden tarjoamaan rooliin, jonka uumenista voin huutaa ja kuiskata miten paljon tahansa, sen vaikuttamatta odotuksiin, joita käyttäytymiselleni asetetaan. Voimme elää elämämäämme elämättä sitä. Voimme arvottaa itseämme ulkopuolisen silmin, ja pyrkiä olemaan jotain, mitä emme todellisuudessa ole, niin työelämässä, kuin yksityiselämässämme. Elämänvalheen jäljet ovat kuitenkin lyhyet ja surkeat.  Olkaa rohkeita: astukaa ulos rooleistanne- ja alkakaa elää! Rohkeus on vapautta, ja vapaus on kyky ajatella omilla aivoillaan, olla aito

näin tykkää Sandelsson, täällä jossain maailmassa :)

Majakka

Jo ennen kuin torneja alettiin pystyttää merien lyhdyiksi, ennustettiin Suurten Salaisuuksien korteista. Torni- kortissa ihmiset putoilevat sortuvasta Maison Dieusta ( " jumalan talo " ). Maa aaltoilee, kuin myrskyisä meri hävityksen tornin alla. Kortti voi ennustaa viisautta ja luvata apua kaikkein vaikeimmasta selviytymiseen tai toisin asettuessaan povata katastroofia, kyvyttömyyttä käydä taistoon ja toipua siitä. Tukahtumista, haipumista sanattomuuteen, kuin kaatunut mustepullo veteen, saattaa kortin lukija löytää. 

Enemmän, kuin pelkkä torni on Tarot- korttien Jumalan talo ilmeinen majakka. Sillä valoa virtaava majakka valuu aina myös pimeää.  Pysähdypä joskus kuuntelemaan kaukaisen majakan valoa! Anna välähsystä seuraavan pimeyden laskeutua ihollesi, kuin auringonlaskun vuodenajan, kaiken kadonneen ja kaikonneen vuodenajan, sileänä ja kiiltävänä, kuin kivi tai kyynel. Majakka on torni. Baabelin torni, sekaannuksen kotimaa.

   Faroksen pienellä saarella, Egyptissä lähellä Aleksandriaa, sijaitsi yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä: valaistu torni. Majakka, joka rakennettiin 200- luvulla, seisoi paikallaan yli tuhat vuotta. Meren ja autiomaan tuulten kulutettavana, se valoi aalloille kehotusta varovaisuuteen. Lopulta rakennus, varjeltuaan sukupolvi toisensa perään merelle lähteneitä veden syleilyyn joutumiselta, vajosi itse suolaiseen hautaansa, kaikkien meidän alkukotiin. Vasta noin15 vuotta sitten löytyivät sen jäännökset. Mahtava Faroksen majakka; uljaana merkitsemässä oikeaa reittiä kulkijoille, mereen kadonneena ja jälleen löydettynä. Kaiken elämän aikaisin kehto, suolainen meri. 
   Elämä on ihoa kiristävää ja kirvelevää suolaa poskillamme. Lapsivesi ja kyyneleet. Valotorni on ennen muuta torni. Vartiotorni on ennenkaikkea torni. Torni on akseli taivaan ja maan välillä. Sanat ovat akseli faktan ja kuvitelun välillä. Sanat ovat tunne sisällämme ennen lausumistaan. Jälkeensä ne jättävät valoa ja pimeää, kuin kaiuksi. 
   Joskus pelättiin majakan merta pyyhkivän valon häikäisevän kalat ja kutsuvan luokseen ihmisiä muualta, kuin ahnaita lintuja, rikkaruohoja, jotka tahtovat levittyä kaikkialle. Majakan hyöty merenkävijöille ymmärrettiin toisaalta vertaansa vailla olevaksi. - Sellaisia ajatuksia valojen talot herättävät, kahtiajakoisia. Sillä torni on pyhän Jerusalemin antiteesi, saatanan linna, jonka sisältä tuli lyö lieskoja ja jonka ympärillä pimeys on kaksinkertainen.  
Elämme toisia aikoja nyt. Monet majakat ovat tarpeettomina sammuttaneet valonsa. Saaliita ei ole, ei saalistajia, ei valoa. Hiljaiset kallioluodot on suojeltu ja rauhoitettu tuulien kulkea, lintujen pesiä. Laskeneesta pimeästäkin kuiskauksemme hakevat toivoa. Unohdetut askelemme kuuntelevat majakan varjoon pesiviä lintuja, äänekkäät kuiskauksemme tunnistavat kultapiiskut, suloiset rantakukat.

   Kuuntelen aaltojen murtumista rannan kalliohin; pienten laineiden särkymistä pyöreiksi kuluneisiin kiviin. Mietin, kuinka vanhoja ovat nämä paadet entä onko ne tarkoitettu ikuisiksi? Mietin, voiko majakan lempeä valo olla joskus Sauronin polttava silmä, jonka tarkoitus on valvoa jokaista liikettämme ja alistaa? 
  Kun Muumipappa tunsi olevansa tarpeeton, lähti hän etsimään elämälleen tarkoitusta kallioluodolta, hylätyn majakkan saarelta. Tietenkin hän löysi elämäänsä jälleen ilon ja tarkoituksen. 
Majakka on torni. Torni on symboli, maailman akseli, joka yhdistää taivaan ja maan. Maallisen ja hengellisen elämän. Meidät elolliset ikuisuuteen.

Ihana Malaga

   Voi kurjuuden kurjuus, että pitikin ihmisen potea kammottavaa kurkkukipua, vuorottaisen tärinän ja hikoilun kera, pimeässä kopissaan, katsellen Railta, kuinka Torinossa satoi lunta ( ihan totta, elokuussa!!! ), sinä vuoden ainoana iltana, jona olisi ollut vapaata - ja Malagan ferian viimeiset tahdit!!!

   Rakastan Malagaa. Siellä on kaikkea, ja se kaikki on jotenkin konstailematonta. Siistiä, muttei liian. Ystävällistä, muttei liian. Kultturellia, muttei diivaa. Muistoja minulla on Malagasta paljonkin, tosin taisin vapauttaa itseni osasta niiden taakkaa, lähtiessäni pyhiin vaellukselle kohti vanhaa pensionaattia, jossa kerran jätettiin yhdelle suhteelle jäähyväiset. Tiedän, että pyörin aivan tuon rakennuksen nurkilla, mutta en tunistanut sitä enää, joten lienee aika päästää siitäkin tuntihotellissa vietetystä kuukaudesta irti.
Oli sekin toden totta: matkalaukkujen raahaamisesta nääntyneinä kysäisimme poliisilta, oliko lähistöllä mitään edullista majapaikkaa. Mies ohjasi meidät sisään viereiseen rappuun ja kehoitti soittamaan ovikelloa toisessa kerroksessa.

Virkavallan suosituksesta teimme näin. Oven aukaisi siisti rouvashenkilö, joka ohjasi meidät salonkiinsa, missä kaiken päällä oli pieni virkattu pitsiliina. Tiedättehän: telkkarin, pöydän, käsinojan, kissan, koiran, puhelimen- kaiken päällä virkattu pitsiliina. Olimme väsyneitä, huoneen hinta oli edullinen, sekä sijainti hyvä, joten maksoimme saman tien kuukaudesta ja asetuimme taloksi. Ilotaloksi. Tajusin sen jo samana iltana, kun hetekka natisi, ja ovi kävi tuhka tiheään. En viitsinyt sanoa miehelleni mitään; kesti pari viikkoa, ennen seikka valkeni hänelle täysin. Silloin hän avasi yhteiskäytössä olevan kylpyhuoneen oven, ja kohtasi mieltään järkyttävän näyn. Slaavilainen ilolintu istui pöntöllä pöksyt kintuissa ja banaani suussa. Nainen tervehti silloista miestäni iloisesti. Mies tyrmistyi. Minä yritin pidellä pokkaani. Siihen sekin suhde sitten osiltaan kariutui: minä kun nauran kaikelle, mitä en kiroa ;)

Jaapa jaa ja joopa joo: pitkät kynteni aiheuttavat ylenpalttisesti kirjoitusvirheitä. Siispä lopettelen. -  Sitä paitsi Espanja on jo taakse jäänyttä elämää tältä erää; terkkusia Nizzasta lähettää Suttis!

Höyryävä piirakka ja muita merinais-juttuja

   No niin on sitten Kielin kanava kierretty, lakon osuttua kohdalle, ja päivänpaisteinen Biskajakin seilattu. Siellä jossain horisontissa näkyi ihan valaiden ilmoille ruiskautamia, korkeita suihkujakin. Delfiinit antoivat vielä odottaa itseään, vaikka yrittin kuinka huhuilla, että kiskis Suttis Sandelsson teitä täällä kaipailee kovin.

  Sää on lämmin. Meikäläisen tallustellessa tukisukkahousuissaan aurinkoisella kannella eräs rouvasihminen kutsui minut elehtien luoksensa. " Onko teidän pidettävä sukkahousuja tälläkin kelillä? " hän kysyi kuiskaten. Myönsin tilanteen olevan tämä, mikäli hametta haluaa käyttää. Siihen rouva tokaisi, että " eikös siinä piirakka vallan höyrysty?!" Myönsin, että näin tosiaan tapahtuu... sanoin kyllä, että sortsejakin on mahdollista käyttää, ja lähdinkin oitis niitä vaatevarastolta tilailemaan, jottei tarvitse piirakka höyryten vastaisuudessa tarpoa.

  Niistä sortseista tulikin sitten mieleeni tarina siitä, että kuinka minusta tulikaan Suttura l. Suttis. Sinä päivä vallitsivat  myös piirakan höyrytys kelit, joten olin sonnustautunut beigeihin sortseihin ja valkoiseen paitaan aamuaskareita toimitellessani. Nuo askareet vaativat muutaman kerran edes takaisen kävelyn portaissa. Eräs duunikaveri oli minun nähnyt siinä jo pariin otteeseen kipittävän, omia hommiaan touhuillessaan. Seuraavalla kerran minut taas nähdessään päätti hän tervehtiä huudahtamalla " Morjens suttura! " rappusia ylös kapuavalle selälleni. Käännyin... niin no, en. Koska sutturaksi olikin tullut tituleeratuksi, eräs vanhempi rouvashenkilö, joka oli kesäpäivän kuniaksi sonnustautunut saman väriseen sortsiasuun, kuin yours truly työn sakarikin. Tervehdyksen huutelija oli siinä sitten anteeksipyyntöjä soperrellut, ja hämmästynyt daami jatkanut matkaa, mutta nimitys tarttui minuun, kuin läski grilliin.

   Erään toisen kerran satuin samaan hissiin herraspuolisen asiakkaan kanssa, joka loihe lausumaan että     " No mitäs Sandelsson? " Sanoin, että mitäs tässä.
   Muuta Sandelssonia en tiedä, kuin ruunatun suomen hevosen, joka sekin on ravannut autuaammilla radoilla jo kauan, joten mene tiedä,  tuliko herralle koni mieleen naamastani, vai mistä moinen tervehdys? Sandelssonkin minä nyt sitten kuitenkin olen.
    Kaikenlaista... Onhan minulta sellaistakin kysytty, että astunko illan tullen estraadille slaalom- asussa??!! Aika vähän on kyllä tullut hiihdeltyä, että ei ole releet matkassa, mutta jospa saisin vaikka savusukellusasua lainaksi, niin voisi kai tuota pienen shown vetästä.

Jo kutsuu armas aallontie

Koska, vaikka minut kaikesta päätellen on sellaiseksi tarkoitettukin, en valitettavasti ole mikään lady of lesure, on jälleen aika pistää happygolucky hetkeksi hiukan taka-alalle, pakata kapsäkki - ja lähteä 

valloittamaan maailmaa. 

No, yleensä siinä käy enemmänkin niin, että maailma valloittaa minut; niin paljon on opittavaa, hyvää ruokaa ja juomaa, kauniita esineitä, ihanaa luotoa, ystävällisyyttä ja aitoa välittämistä kaikkialta löydettävissä- ainakin jos ei pelkää liata käsiään ja kaivautua hiukan syvemmälle. 

                                                      

Lähden kuitenkin töihin, enkä vain kivastelemaan         ( katso nyt pomo, mä tiedän sen!  ;)
    Ja töissä pitää olla koko ajan tietoinen siitä, mitä kello on.
Tiedätte tunteen: kuin Ihmemaan Liisan valkoinen kani. Säntäilee edes takaisin puoli hysteerisenä ja tuijottaa kelloa: on kiire, on kiire, nyt kiire kiire on! Yölläkin herään alituiseen katsomaan kelloa. Päiväunilta herään usein tukka pystyssä ja silmät apposen auki: jostain olen aivan varmasti jo MYÖHÄSSÄ! Merkillinen olotila.    Edellisestä johtuen en juurikaan kelloon vilkuile vapaa-ajallani. Jätän kaiken minkä voin, ja paljon siitäkin mitä ei voisi, aivan viimetinkaan. Niin kuin nyt nämä lähtövalmistelutkin. Olen eilisestä asti heilutellut rättiä vähän siellä ja täällä. Avonaiseen matkalaukkuun olen pakannut aina ohimennen jotain. Oma saamattomuuteni ärsyttää minua, mutta toisaalta en kyllä stressaannukaan. Jos minua nyt huvittaa enemmän lukea kirjaa, tai kirjoitella diibadaabaa, kuin tehdä kesken eräisiä välttämättömyyksiä valmiiksi, niin tänään voin vielä tehdä.Ja tiedän, että kaikki tulee valmiiksi tälläkin taktiikalla. Jokaisella on oma sisäinen rytminsä, yritetään kestää toisiamme; sitä, että yhden sisällä soi samba, toisen poskihitaat ja kolmannen omin tahti löytyy moshpitistä. Peace everybody!

Surutyö

 Otto matkusti aikoinaan Sisiliasta tänne Suomeen. Olin saanut sen lahjaksi. Täällä sitä odotti kaksi vuotta vanhempi sisarpuoli Briciola, suuri häkillinen lintuja ja kääpiökani.
Briciolan kuolemasta on nyt neljä vuotta.
 Se nukutettiin kotona, sillä en halunnut Oton jäävän epätietoisena kaipaamaan pois vietyä elinkumppaniaan. Briciola vaipui viimeiseen uneensa sylissäni, Otto pesi sen takajalat hyvästiksi. Sitten olimme kahden.
 Ja nyt minä pakkaan tarpeettomia kissankuppeja, käyttämättä jäänyttä kissanhiekkaa, Otolta syömättä jäänyttä kissanruokaa ja kaikenlaista tavaraa, mitä määrittä sana kissa, viedäkseni ne löytöeläintaloon.
 
 Olin 17, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Oton kanssa olen elänyt 19 vuotta. Otto on minun kallioni, kaikki mikä on varmaa ja pysyvää. Tärkeintä maailmassa. Lohtu ja satama. Koti. Kauneus siinä, kun koko maailma on ruma. Onnen muru epätoivon keskellä.
   Minulla on ollut Otto suorittaessani kaksi eri ammattitutkintoa, ja epälukuisen määrän kursseja. Sinä aikana, jonka Otto on ollut kanssani olen ollut noin 12. eri työpaikassa. Olen ollut naimisissa, olen eronnut, olen ollut kihloissa, olen käynyt treffeillä... Minulla on ollut punaiset-, mustat-, ja vaaleat hiukset. Olen lihonut lihomistani. Olen iloinnut, olen surrut; onnistunut ja epäonnistunut. Olen kadottanut ystäviä, olen saanut uusia. Olen lentänyt kuumailmapallolla, ja uinut onkaloissa; olen ollut pitkään poissa ja kaivannut eläimiäni- lopulta sitä ainoaani, Ottoa.

Otto valvoo. Se odottaa. Jotain se aavistaa, sokea vanhus. Minusta tuntuu, että se on valmis. Minä itken. Tunnen itseni vanhaksi. Ajattelen kaikkea sitä aikaa, joka siirtyy lopullisesti taakseni, kun kissan ruumis kannetaan eläinlääkärin autoon. Tunnen itseni itsekkääksi ja halpamaiseksi.

 Tiedän, etten tule nukkumaan tänä yönä. Tiedän, että kun ovikello aamulla soi, tahtoisin vetää peiton pääni yli ja teeskennellä, etten ole kotona. Vain pitää Ottoa vieressäni ja kuunnella sen hidasta kehräystä... Tänään aika on hirvittävä vihollinen, jokainen hetki arvokkain lahja. Huomenna minun maailmani on toinen. Kaikki mikä on ollut pysyvää on poissa. Ja kaipaan sitä jo nyt niin että tahtoisin kirkua.

Otto huhutikuu 1994 - 9.8.2013

Kiitos kaikesta kissaseni: kai sinä tiedät, etten tahtoisi luopua? En sinusta.

Happy go lucky fanittaa Chimamanda Ngozi Adichiea

   Alesta löytää usein kaikenlaista, mitä ei ole edes tiennyt tarvitsevansa!
 ( Vakavasti puhuen, alennusmyynnit, ja varsinkin niiden viimeiset päivät, ovat loistava tilaisuus ostaa vaikkapa ihan erinlaisia vaatteita, kuin mitä yleensä käyttää. Minäkin ostin kympillä raidallisen hellemekon, joka on ihan liian asiallinen  vaatekaappiini täydellä hinnalla, mutta kympin mekoksi se on oikein käytännöllinen ja mukava :) )
 Tämän kesän aleista löysin uuden lempikirjailijan, sattumalta, tietenkin.
Tympääntyneenä plarasin kaikkea alennuksessa olevaa roinaa. Ja sieltä sen ongin, kolmen euron pokkarin supermarketin korista. Chimamanda Ngozi Adichie on kirjailijan nimi ja Huominen on liian kaukana, tuon alesta koukkuun saamani arvosaaliiksi luokittelemani, novellikokoelman suomennettu nimi   ( The thing around your neck ).
  Jo ensimmäisen novellin, ensimmäisen kappaleen- ihan totta - ensimmäisen lauseen jälkeen olin myyty. Miksi en ole törmännyt tähän nuoreen nigerialaisnaiseen aiemmin, vaikka olen muka seuraavinani modernia kirjallisuutta tarkemmin kuin useimmat??!! Olin närkästynyt itseeni, mutta ihastunut, voi miten ihastunut noihin kirjoituksiin! Rakastunut suorastaan, ja innostunut kertakaikkiaan, kun totesin, että kaunis Chinamamanda on julkaissut muutakin. Ahmin Purppuranpunaisen hibiscuksen melkein yhdellä nielaisulla, Puolikas keltaista aurinkoa on puolessavälissä ja tänä vuonna englaniksi ilmestynyt Americannah tilauksessa.
Kerronta on suoraa ja kaunistelematonta, mutta kaunista. Lauseet ovat kevyitä, tekevät lukemisesta itsestään sujuvaa, vaikka sisältöä onkin paljon, raskastakin. Adichie osaa kuvata afrikkaa niin, että mekin, joilla on vain vähän tai ei lainkaan kokemusta tuon mantereen saharan eteläpuoleisesta todellisuudesta, voimme aistia lukemamme kaikilla aisteillamme. Henkilöt vaikuttavat hyvinkin mahdollisilta, dialogi on täysin uskottavaa. Mahtavaa! Vaikka turha kai minun on tässä hehkuttaa: 36 -vuotiasta kirjailijatarta on palkittu paljon jo yli kymmenen vuoden ajan.
 
  Tässä onnen huumassa, kun on löytänyt maailmasta uuden ihmisen jonka älyä ihailla, tuntuu aivan järjettömältä kammottava ajatus joka valtasi mieleni joskus 15 vuotta sitten.
Tuohon aikaan minusta tuntui, että jokainen lukemani kirja oli vain toisinto jostain jo lukemastani. Pelkäsin, etten koskaan enää saisi sitä Suurta Lukuelämystä, joita koko ikäni olin metsästänyt, ja paljon löytänytkin.
Ajatus oli todella masentava, ja sai minut melkein kokonaan luopumaan lukemisesta.  Sitten taisin löytää Alexander McCall Smithin ( tai saattoi se olla joku muukin ). Ja simsalabim: uskoni ainutlaatuisuuteen palasi, kuten myös lukuhimoni.
   Kuin taikaiskusta,taaskin, esitteli universumi minulle Chimamanda Ngozi Adichen kirjat, joihin uppoutua. Etten täysin vajoaisi menettämisen tuskaani. Äiti kaikkeus lohduttaa aina! Ottakaa se lohtu vastaan!

Kauan sitten, kun eläimet osasivat vielä puhua: opettavainen iltasatu Kap Verdeltä

 

 Minä olen saari-ihminen. Rakastan meren läheisyyttä, sitä kuinka se kiihottaa mielikuvitusta; jossain sen takana on toinen maa, toinen todellisuus. Kaukaisten saarten eristyneisyyden tunnelma, kaukana kaikesta olemisen rauha, tekee minutkin tyyneksi. Se venyttää ajan loputtomaksi, melkein kuin ei sitä olisikaan.      Saarilta löytyy usein myös omalaatuista kauneutta, kohisevaa hiljaisuutta, ja mielenkiintoisia tarinoita.
 

 Niin Kap Verden saariltakin. Tarinoita yksinäisestä daavidin tähdestä, norjalaisesta taksikuskista, naisista, joiden miehet kertovat joutilaina toisilleen tarinoita, vaimojen ahertaessa loputtomien töidensä parissa.        Tämän pienen jutun kerron nyt iltasaduksi. Niin kuin afrikkalaiset sadut yleensäkin, se alkaa sanoilla kauan sitten kun eläimet osasivat vielä puhua.

   Kauan sitten, kun eläimet  osasivat vielä puhua olivat lehmä, vuohi ja koira menossa yhdessä juhliin. Juhlapaikka ei ollut aivan lähellä, joten eläimet päättivät tilata itselleen taksin. Jo ennen taksin saapumista lehmän osoitteeseen, missä ystävykset olivat etkoilla, sovittiin, että jokainen maksaisi oman osansa taksin hinnasta.
 Matkalla juhlapaikalle vuohi huomasi varansa vähäisiksi, joten se pötki heti taksin pysähdyttyä matkoihinsa. Lehmä ja koira kömpivät autosta ulos häkeltyneinä. Lehmä maksoi matkasta oman osansa. Koiran tehtäväksi jäi  maksaa tiehensä sännänneen vuohenkin osuus. Niinpä se joutui kaivamaan lompakostaa suuren setelin. Koira kumartui ojentamaan rahan avonaisesta ikkunasta taksikuskille.
Epärehellinen suhari ei antanutkaan koiralle vaihtorahoja, vaan kaasutteli pikapikaa matkoihinsa!

   Ja katso: vielä tänäkin päivänä pötkivät vuohet määkien pakoon autoilijoita. Lehmät jähmettyvät auton eteen niille sijoilleen, koska tietävät olevansa kuskin kanssa sujut - ja koirat juoksevat hakkuen autojen perässä, vaatien saamatta jääneitä vaihtorahojaan takaisin.
Tämän eläinten käytöstä valaisevan tarinan kertoi minulle kerran Praialla Xavier. ;)

Boa noite!

Eutanasiasta ja epävarmuudesta

Minun suruni on yhtä aikaa sekä kiihkeän  luomisen kausi, että hyvin lamaannuttava tila. Luovuus tarvitsee fyysistä pysähtymistä. Ajan hidastumista.
Minulla on taipumus tehdä surutyö etukäteen. Ikään kuin purra tulossa oleva menetys pieniksi paloiksi, analysoida omat tunteeni tuusan nuuskaksi, jotta varsinaisen luopumisen hetken ollessa käsillä, olen jo melkein tyhjä.

    On kai luonnollista epäröidä, kun on aikeissa riistää toisen hengen. Haluaisin uskoa, että jopa sotilaat ja palkkamurhaajat epäröivät yhden pienen pienen hetken, ennen tekonsa suorittamista. Jos eivät, eivät mielestäni täytä ihmisyyden kriteereitä.
 Minä epäröin. Siinä määrin jopa, että mietin koko elämäni laittamista uusiksi, ryhtymistäni täysipäiväiseksi omaishoitajaksi ja opaskoiraksi sokealle vanhukselleni. Sitä ei kai voisi pitää järkevänä, mutta järkevästi toimiminen ei ole koskaan ollut tärkeimpiä ohjenuoria elämässäni. Tärkeää elämässäni kuitenkin on aina ollut päätöksissäni pysyminen, sopimuksissa, jotka olen itseni kanssa tehnyt.
Itseensä täytyy ihmisen voida luottaa, vaikkei kukaan muu voisikaan. Vaikka ei voisi luottaa keneenkään muuhun.

   En halua olla poissa Oton luota yhtään sen enempää kuin sekään tahtoo olla vailla minun seuraani. Syötän sille kaikki herkut mitä tiedän sen koskaan tahtoneen ja puhun sille hiukan liian lempeästi, mikä ärsyttää itseäni. Olen kuitenkin tehnyt jo monta kaupareissua ostamatta varsinaista kissanruokaa ja ajattelematta kissanhiekan ostoa. Olen alkanut ajaa varastoja alas. Kyllä vain. Nyt katselen pakkausten päiväyksiä miettien, että Otto ei ole enää täällä, kun ruoka vanhenee.

   Tunnen itseni yksinäiseksi. Saman aikaisesti vetäydyn maailmasta.
Päätökseni kanssa olenkin tietenkin yksin. Niin kuin ihminen yleensäkin on kaikkien suurten asioiden äärellä. Niin pitääkin olla, jotta voi elää aidosti omaa elämäänsä. Sinä kannat vastuu, sinä myös päätät.

    Epämukavaa syyllisyyttä aiheuttaa tietoisuus siitä, että oma elämä helpottuu ilman vanhaa hoidokkia. Olenko itsekäs ja haluan vain päästä helpommalla, olla vapaampi? Tavallaan ajatus on mieletön. Monestakin syystä.  Minne ikinä olen mennytkin, mitä ikinä olen tehnytkin, olen aina löytänyt jonkun kissan, jota edes lainata. On minulla nytkin jo yksi kummikissa kiikarissa. Tunne itseni petturiksi, kun olen varmistanut selustani jo tältäkin osin.

Oleellista ei ole minun syyllisyyteni. Oleellista on Oton vointi. Oleellinen on myös minun arvomaailmani.

   Kauan sitten, ollessani au pairina Alankomaissa, asui perheen naapurissa muuan rouva miehensä ja kahden kissansa kanssa. Kattien kautta tutustuin nopeasti iloiseen, keski-ikäisen naiseen. Kun rouva miehineen lähti matkoille pyysi hän minua ruokkimaan eläimensä. Ystävyytemme oli sinetöity.
   Juttelimme usein, kaikesta mahdollisesta. Minä opin kieltä ja keskustelumme olivat toisinaan hyvinkin merkityksellisiä.
  Rouva kuului yhdistykseen, jäjestöön tai mikä se nyt lie olikaan, joka vastusti elintenluovutusta.
Kuulostaa aika merkilliseltä, eikö vain? Tavallaan kuitenkin ymmärsin ja ymmärrän edelleen perusteen. Nuo ihmiset väittävät, ettei henkilö, jolta elin siirretään kuoleman yhteydessä, saa matkaansa päätökseen, koska osa hänestä jää elämään maan päälle. Kuolleet ovat maksansa vankeina siis, sydämensä, haimansa, verensä, vankeina sielut tässä elämässä, eivätkä pääse eteen päin.
Erikoinen katsanto  kenties, mutta minusta ei ole väittämään, etteikö se voisi pitää paikkaansa yhtä hyvin, kuin moni muukin väite tässä maailmassa. Eutanasiaa tuo ryhmittymä ei hyväksynyt, hoitamatta jättämisen kylläkin. Ruumiin, ja sitä myöten myös sielun nykyiseltä osin, pitäisi tulla oman tiensä päähän ilman ihmisen avustusta suuntaan tai toiseen. Mielestäni ihan validi pointti, mutta itse olen noista ajoista alkaen ollut vankka armomurhan eli eutanasian kannattaja.
 Karla, tai jotain sinne päin, tumma, silmälasipäinen, kissaihminen, sai minut miettimään kantani avustettuun kuolemaan selväksi jo parikymppisenä.
   Ja silti: sokean, rytmihäiriöisen, kilpirauhasen liikatoiminnasta ja munuaisten vajaatoiminnasta kärsivän, todennäköisesti jollain tapaa dementtisen 19- vuotiaan kissan päästäminen vaivoistaan on näin vaikeaa??
 Ei sen pitäisi olla.
Nyt se oksentaa valtavan lätäkön sulamatonta ruokaa. Aamulla otan yhteyttä eläinlääkäriin. Olen sen Otolle velkaa. Ehdottomasti.

Sutturan perusperjantai

    Nyt onkin tullut aika esitellä  Suttura Sandelsson, ystävien kesken Suttis vaas. Tämä alter egoni, vai olisiko sittenkin subi...-on vielä aavistuksen verran blondimpi ja ripauksen verran happygoluckympi. Tai ehkä enemmänkin happygoeswhatthefuck ;)

   Sutttiksen elämä etenee tunnuslauseenaan " aina ei ole vaikeaa, joskus on vielä vaikeampaa ".

  Sinä aamuna Sandelsson heräsi jo anivarhain, kello ei tainnut olla viel edes 9:30, sillä hänellä oli menoa. Suttura suhahti sängystä ylös heti kahden torkutuksen jälkeen, niin reipas hän oli. Aamupuuhien ollessa jo hyvällä mallilla, loisti lompakko poissaolollaan.
 " Eih " ajtteli Suttis " taisin jättää sen illalla autoon ". Siltä seisomalta hän nappasi avaimet naulasta ja säntäsi ulos. Lompakko löytyi autosta, joka ei ole kunnon lompakoiden yöpymispaikka ollenkaan, ja iloisena Suttura kipitti kotiovelleen.
Ovi oli kiinni, luonnollisesti, ja kotiavaimet turvallisesti oven sisäpuolella. Ei puhelinta, ei kotiavainta, ei paljon aikaakaan enää. Auton avain ja lompakko kädessä, pihatossut jalassa.


 Suttiksella on ystävätär, joka asuu vain kivenheiton päässä, ja jolla on vara- avain hänen asuntoonsa. Mielessään rukoillen, että ystävä olisi kotona, hän kipitti matkaan kohti tämän asuntoa. Kyllä vain: kipitti, vaikka autonavaimet olivat kädessä ja kello tikitti... Alaoven koodi oli vaihdettu. Epätoivoissaan Sandelsson huusi ystävättärensä nimeä kohti tämän suljettuja ikkunoita. Ei vastausta.
 Mikä eteen? Takaisin kotipihaan hakemaan auto, ja kaasu pohjassa kaverin miesystävän asunnolle. Mikä ihme sen ovinumero lienee? Mikä edes sukunumi? Suttis soittaa summittaista summeria. Mies ääni vastaa ja kuuntelee epäileväisenä. " Tota, Suttis täs moi. Mä en nyt tiedä onks tää ollenkaan oikee ovikello jota soitin, mut etsin frendiäni..." Lopulta mies avaa oven ukaasin " et sitten mene muualle kuin ykkös kerrokseen " (??) saattelemana. Aulassa sekava pyörintä jatkuu, kunnes miehen sukunimi kuin ihmeen kautta kristallisoituu Suttiksen mielessä. Taas soi ovikello. Vain koirat vastaavat haukulla. Sandelsson ei kuitenkaan luovuta, vaan säntää talon toiselle puolelle ja aloittaa huutelun päivän toisen parvekkeen alla. Hetken kuluttua rakastavaiset heräävätkin, Suttis selittää tilanteen, ja vara-avainta lähdetään hakemaan. - Loppu hyvin, kaikki herätetty. Matkaan Red Devil, kaunistautuminen odottaa!
 Kissalleen antamaansa kuolemantuomiota sureva Suttura lähtee Inglottiin meikattavaksi, mikä on varsin miellyttävä kokemus. Sitten mennään ravintolaan. Kokemus ei ole miellyttävä.

Ennen meikkiä

Ruoka tuodaan pöytään. Ennen juomia. Se, ruoka siis, on kylmää, vaikei pitäisi. Eväs lähtee takaisin keittiöön. Seuralaisen jo lopetettua, Sutturan uusi annos tulee pöytään.

Meikattuna

 Bissen toimittaminen on kestänyt niin kauan, että Suttis toteaa ettei enää tahdo sitä lainkaa, minkä jälkeen hänelle tuodaan olut kaksi kertaa, kahden eri henkilön toimesta. Juoma lähetetään toistuvasti pois. Vielä kolmas henkilö kysyy " haluaisitko nyt siis sen oluen?". Kenraali Sandelsson ärähtää! Syö juustokakkua, juo capuccinoa palkaksi kärsimyksistään.



 Siis nyt mä en kestä! Kakkukin on aivan liian makeaa!!