Tärkeintä on, tosiaankin, olla aito!

 “ Kun synnymme, niin itkemme, koska joudumme tälle hullujen näyttämölle “ totesi William Shakespeare aikanaan. Maailmaa on usein rinnastettu näyttämöön ja meitä ihmisiä vain mielivaltaisen näytelmän tahdottomiin esiintyjiin.
Kaikkea on ohjannut kohtalo; jumalat ovat heittäneet noppaa kohtaloidemme sinetiksi, suuri nukkemestari kiskonut naruistamme. Huvittuneina he ovat seuranneet aikaansaamaansa kaaosta, ihmisten yrittäessä pysyä edes joten kuten kiinni näytelmässä, jonka käsikirjoitus on heille suurelta osaltaan arvoitus.

   Menneinä vuosituhansina roolijakoa ei ole tarvinnut juurikaan pohtia sen määräytyessä pääsääntöisesti syntyperän, rodun ja sukupuolen mukaan. Monet lahjakkuudet menivät hukkaan, monet mielipiteet jäivät kuulematta. Useille ihmisille elämä oli näköalatonta ja vailla suurempia valinnanmahdollisuuksia. Hengissä pysyminen riitti köyhille elämäntarkoitukseksi. Parempiosaiset saattoivat puuhailla, mitä tahtoivat:  oman roolinsa puitteissa tietenkin. Tiukasti säädellyn osan esittäminen teki kaikesta tavallaan hyvin helppoa.
   Erään tutkimuksen mukaan Titanicilta pelastui vähemmän brittejä, kuin amerikkalaisia, edellämainittujen herrasmiesetiketin vuoksi. Edes hyisen meren ja haaksirikon edessä roolista ei luovuttu. Vaimo turvaan, smokki ylle ja hypotermiaan, ulkoinen tyyneys säilytettynä. Roolissa pysymisen tarve ohitti siis halun pysyä hengissä. Jonkun mielestä varmasti todella kunnioitettavaa. Ehkä kuitenkin täysin luonnotonta. Kai se on jotain kunniantuntoa, pelkoa siitä, miten elää itsensä kanssa tulevaisuudessa, jos rikkoo roolinsa rajat...

  Näennäisesti luonnostaan lankeavaa roolitusta alettiin lopulta kyseenalaistaa. Keskustelu tasa-arvosta, yhtäläisistä oikeuksista sekä “jokainen on oman onnensa seppä”- tyyppinen ajattelu ovat kattaneet meille länsimaalaisille lähes lopputtomista valinnoista koostuvan buffet-pöydän. Mutta kuinka todellista vapautemme valita on? Pystymmekö oikeasti itse valitsemaan roolit, joita elämämme kuluessa esitämme? Saako roolia vaihtaa kesken näytäntökauden?  Mikä määrittää ominaislaatumme, jos läpi elämämme vain esitämme olevamme jotakin, vaikka syvällä sisällämme tiedämme, että tahtoisimme olla joku muu, jossain muualla? Ulkoistamme itsemme niin elämästämme, kuin maailmasta, jossa elämme uppoutuessamme yhä syvemmälle ulkoapäin tuputettuihin määritelmiin ja  rooleihin.

Elämän keskeisin valinta on tämä: uskaltaudunko olemaan todellinen itseni, vai valitsenko suojakseni roolin tai sukellanko muiden tarjoamaan rooliin, jonka uumenista voin huutaa ja kuiskata miten paljon tahansa, sen vaikuttamatta odotuksiin, joita käyttäytymiselleni asetetaan. Voimme elää elämämäämme elämättä sitä. Voimme arvottaa itseämme ulkopuolisen silmin, ja pyrkiä olemaan jotain, mitä emme todellisuudessa ole, niin työelämässä, kuin yksityiselämässämme. Elämänvalheen jäljet ovat kuitenkin lyhyet ja surkeat.  Olkaa rohkeita: astukaa ulos rooleistanne- ja alkakaa elää! Rohkeus on vapautta, ja vapaus on kyky ajatella omilla aivoillaan, olla aito

näin tykkää Sandelsson, täällä jossain maailmassa :)