Happy go lucky fanittaa Chimamanda Ngozi Adichiea

   Alesta löytää usein kaikenlaista, mitä ei ole edes tiennyt tarvitsevansa!
 ( Vakavasti puhuen, alennusmyynnit, ja varsinkin niiden viimeiset päivät, ovat loistava tilaisuus ostaa vaikkapa ihan erinlaisia vaatteita, kuin mitä yleensä käyttää. Minäkin ostin kympillä raidallisen hellemekon, joka on ihan liian asiallinen  vaatekaappiini täydellä hinnalla, mutta kympin mekoksi se on oikein käytännöllinen ja mukava :) )
 Tämän kesän aleista löysin uuden lempikirjailijan, sattumalta, tietenkin.
Tympääntyneenä plarasin kaikkea alennuksessa olevaa roinaa. Ja sieltä sen ongin, kolmen euron pokkarin supermarketin korista. Chimamanda Ngozi Adichie on kirjailijan nimi ja Huominen on liian kaukana, tuon alesta koukkuun saamani arvosaaliiksi luokittelemani, novellikokoelman suomennettu nimi   ( The thing around your neck ).
  Jo ensimmäisen novellin, ensimmäisen kappaleen- ihan totta - ensimmäisen lauseen jälkeen olin myyty. Miksi en ole törmännyt tähän nuoreen nigerialaisnaiseen aiemmin, vaikka olen muka seuraavinani modernia kirjallisuutta tarkemmin kuin useimmat??!! Olin närkästynyt itseeni, mutta ihastunut, voi miten ihastunut noihin kirjoituksiin! Rakastunut suorastaan, ja innostunut kertakaikkiaan, kun totesin, että kaunis Chinamamanda on julkaissut muutakin. Ahmin Purppuranpunaisen hibiscuksen melkein yhdellä nielaisulla, Puolikas keltaista aurinkoa on puolessavälissä ja tänä vuonna englaniksi ilmestynyt Americannah tilauksessa.
Kerronta on suoraa ja kaunistelematonta, mutta kaunista. Lauseet ovat kevyitä, tekevät lukemisesta itsestään sujuvaa, vaikka sisältöä onkin paljon, raskastakin. Adichie osaa kuvata afrikkaa niin, että mekin, joilla on vain vähän tai ei lainkaan kokemusta tuon mantereen saharan eteläpuoleisesta todellisuudesta, voimme aistia lukemamme kaikilla aisteillamme. Henkilöt vaikuttavat hyvinkin mahdollisilta, dialogi on täysin uskottavaa. Mahtavaa! Vaikka turha kai minun on tässä hehkuttaa: 36 -vuotiasta kirjailijatarta on palkittu paljon jo yli kymmenen vuoden ajan.
 
  Tässä onnen huumassa, kun on löytänyt maailmasta uuden ihmisen jonka älyä ihailla, tuntuu aivan järjettömältä kammottava ajatus joka valtasi mieleni joskus 15 vuotta sitten.
Tuohon aikaan minusta tuntui, että jokainen lukemani kirja oli vain toisinto jostain jo lukemastani. Pelkäsin, etten koskaan enää saisi sitä Suurta Lukuelämystä, joita koko ikäni olin metsästänyt, ja paljon löytänytkin.
Ajatus oli todella masentava, ja sai minut melkein kokonaan luopumaan lukemisesta.  Sitten taisin löytää Alexander McCall Smithin ( tai saattoi se olla joku muukin ). Ja simsalabim: uskoni ainutlaatuisuuteen palasi, kuten myös lukuhimoni.
   Kuin taikaiskusta,taaskin, esitteli universumi minulle Chimamanda Ngozi Adichen kirjat, joihin uppoutua. Etten täysin vajoaisi menettämisen tuskaani. Äiti kaikkeus lohduttaa aina! Ottakaa se lohtu vastaan!