Ihana Malaga

   Voi kurjuuden kurjuus, että pitikin ihmisen potea kammottavaa kurkkukipua, vuorottaisen tärinän ja hikoilun kera, pimeässä kopissaan, katsellen Railta, kuinka Torinossa satoi lunta ( ihan totta, elokuussa!!! ), sinä vuoden ainoana iltana, jona olisi ollut vapaata - ja Malagan ferian viimeiset tahdit!!!

   Rakastan Malagaa. Siellä on kaikkea, ja se kaikki on jotenkin konstailematonta. Siistiä, muttei liian. Ystävällistä, muttei liian. Kultturellia, muttei diivaa. Muistoja minulla on Malagasta paljonkin, tosin taisin vapauttaa itseni osasta niiden taakkaa, lähtiessäni pyhiin vaellukselle kohti vanhaa pensionaattia, jossa kerran jätettiin yhdelle suhteelle jäähyväiset. Tiedän, että pyörin aivan tuon rakennuksen nurkilla, mutta en tunistanut sitä enää, joten lienee aika päästää siitäkin tuntihotellissa vietetystä kuukaudesta irti.
Oli sekin toden totta: matkalaukkujen raahaamisesta nääntyneinä kysäisimme poliisilta, oliko lähistöllä mitään edullista majapaikkaa. Mies ohjasi meidät sisään viereiseen rappuun ja kehoitti soittamaan ovikelloa toisessa kerroksessa.

Virkavallan suosituksesta teimme näin. Oven aukaisi siisti rouvashenkilö, joka ohjasi meidät salonkiinsa, missä kaiken päällä oli pieni virkattu pitsiliina. Tiedättehän: telkkarin, pöydän, käsinojan, kissan, koiran, puhelimen- kaiken päällä virkattu pitsiliina. Olimme väsyneitä, huoneen hinta oli edullinen, sekä sijainti hyvä, joten maksoimme saman tien kuukaudesta ja asetuimme taloksi. Ilotaloksi. Tajusin sen jo samana iltana, kun hetekka natisi, ja ovi kävi tuhka tiheään. En viitsinyt sanoa miehelleni mitään; kesti pari viikkoa, ennen seikka valkeni hänelle täysin. Silloin hän avasi yhteiskäytössä olevan kylpyhuoneen oven, ja kohtasi mieltään järkyttävän näyn. Slaavilainen ilolintu istui pöntöllä pöksyt kintuissa ja banaani suussa. Nainen tervehti silloista miestäni iloisesti. Mies tyrmistyi. Minä yritin pidellä pokkaani. Siihen sekin suhde sitten osiltaan kariutui: minä kun nauran kaikelle, mitä en kiroa ;)

Jaapa jaa ja joopa joo: pitkät kynteni aiheuttavat ylenpalttisesti kirjoitusvirheitä. Siispä lopettelen. -  Sitä paitsi Espanja on jo taakse jäänyttä elämää tältä erää; terkkusia Nizzasta lähettää Suttis!

Höyryävä piirakka ja muita merinais-juttuja

   No niin on sitten Kielin kanava kierretty, lakon osuttua kohdalle, ja päivänpaisteinen Biskajakin seilattu. Siellä jossain horisontissa näkyi ihan valaiden ilmoille ruiskautamia, korkeita suihkujakin. Delfiinit antoivat vielä odottaa itseään, vaikka yrittin kuinka huhuilla, että kiskis Suttis Sandelsson teitä täällä kaipailee kovin.

  Sää on lämmin. Meikäläisen tallustellessa tukisukkahousuissaan aurinkoisella kannella eräs rouvasihminen kutsui minut elehtien luoksensa. " Onko teidän pidettävä sukkahousuja tälläkin kelillä? " hän kysyi kuiskaten. Myönsin tilanteen olevan tämä, mikäli hametta haluaa käyttää. Siihen rouva tokaisi, että " eikös siinä piirakka vallan höyrysty?!" Myönsin, että näin tosiaan tapahtuu... sanoin kyllä, että sortsejakin on mahdollista käyttää, ja lähdinkin oitis niitä vaatevarastolta tilailemaan, jottei tarvitse piirakka höyryten vastaisuudessa tarpoa.

  Niistä sortseista tulikin sitten mieleeni tarina siitä, että kuinka minusta tulikaan Suttura l. Suttis. Sinä päivä vallitsivat  myös piirakan höyrytys kelit, joten olin sonnustautunut beigeihin sortseihin ja valkoiseen paitaan aamuaskareita toimitellessani. Nuo askareet vaativat muutaman kerran edes takaisen kävelyn portaissa. Eräs duunikaveri oli minun nähnyt siinä jo pariin otteeseen kipittävän, omia hommiaan touhuillessaan. Seuraavalla kerran minut taas nähdessään päätti hän tervehtiä huudahtamalla " Morjens suttura! " rappusia ylös kapuavalle selälleni. Käännyin... niin no, en. Koska sutturaksi olikin tullut tituleeratuksi, eräs vanhempi rouvashenkilö, joka oli kesäpäivän kuniaksi sonnustautunut saman väriseen sortsiasuun, kuin yours truly työn sakarikin. Tervehdyksen huutelija oli siinä sitten anteeksipyyntöjä soperrellut, ja hämmästynyt daami jatkanut matkaa, mutta nimitys tarttui minuun, kuin läski grilliin.

   Erään toisen kerran satuin samaan hissiin herraspuolisen asiakkaan kanssa, joka loihe lausumaan että     " No mitäs Sandelsson? " Sanoin, että mitäs tässä.
   Muuta Sandelssonia en tiedä, kuin ruunatun suomen hevosen, joka sekin on ravannut autuaammilla radoilla jo kauan, joten mene tiedä,  tuliko herralle koni mieleen naamastani, vai mistä moinen tervehdys? Sandelssonkin minä nyt sitten kuitenkin olen.
    Kaikenlaista... Onhan minulta sellaistakin kysytty, että astunko illan tullen estraadille slaalom- asussa??!! Aika vähän on kyllä tullut hiihdeltyä, että ei ole releet matkassa, mutta jospa saisin vaikka savusukellusasua lainaksi, niin voisi kai tuota pienen shown vetästä.

Jo kutsuu armas aallontie

Koska, vaikka minut kaikesta päätellen on sellaiseksi tarkoitettukin, en valitettavasti ole mikään lady of lesure, on jälleen aika pistää happygolucky hetkeksi hiukan taka-alalle, pakata kapsäkki - ja lähteä 

valloittamaan maailmaa. 

No, yleensä siinä käy enemmänkin niin, että maailma valloittaa minut; niin paljon on opittavaa, hyvää ruokaa ja juomaa, kauniita esineitä, ihanaa luotoa, ystävällisyyttä ja aitoa välittämistä kaikkialta löydettävissä- ainakin jos ei pelkää liata käsiään ja kaivautua hiukan syvemmälle. 

                                                      

Lähden kuitenkin töihin, enkä vain kivastelemaan         ( katso nyt pomo, mä tiedän sen!  ;)
    Ja töissä pitää olla koko ajan tietoinen siitä, mitä kello on.
Tiedätte tunteen: kuin Ihmemaan Liisan valkoinen kani. Säntäilee edes takaisin puoli hysteerisenä ja tuijottaa kelloa: on kiire, on kiire, nyt kiire kiire on! Yölläkin herään alituiseen katsomaan kelloa. Päiväunilta herään usein tukka pystyssä ja silmät apposen auki: jostain olen aivan varmasti jo MYÖHÄSSÄ! Merkillinen olotila.    Edellisestä johtuen en juurikaan kelloon vilkuile vapaa-ajallani. Jätän kaiken minkä voin, ja paljon siitäkin mitä ei voisi, aivan viimetinkaan. Niin kuin nyt nämä lähtövalmistelutkin. Olen eilisestä asti heilutellut rättiä vähän siellä ja täällä. Avonaiseen matkalaukkuun olen pakannut aina ohimennen jotain. Oma saamattomuuteni ärsyttää minua, mutta toisaalta en kyllä stressaannukaan. Jos minua nyt huvittaa enemmän lukea kirjaa, tai kirjoitella diibadaabaa, kuin tehdä kesken eräisiä välttämättömyyksiä valmiiksi, niin tänään voin vielä tehdä.Ja tiedän, että kaikki tulee valmiiksi tälläkin taktiikalla. Jokaisella on oma sisäinen rytminsä, yritetään kestää toisiamme; sitä, että yhden sisällä soi samba, toisen poskihitaat ja kolmannen omin tahti löytyy moshpitistä. Peace everybody!

Surutyö

 Otto matkusti aikoinaan Sisiliasta tänne Suomeen. Olin saanut sen lahjaksi. Täällä sitä odotti kaksi vuotta vanhempi sisarpuoli Briciola, suuri häkillinen lintuja ja kääpiökani.
Briciolan kuolemasta on nyt neljä vuotta.
 Se nukutettiin kotona, sillä en halunnut Oton jäävän epätietoisena kaipaamaan pois vietyä elinkumppaniaan. Briciola vaipui viimeiseen uneensa sylissäni, Otto pesi sen takajalat hyvästiksi. Sitten olimme kahden.
 Ja nyt minä pakkaan tarpeettomia kissankuppeja, käyttämättä jäänyttä kissanhiekkaa, Otolta syömättä jäänyttä kissanruokaa ja kaikenlaista tavaraa, mitä määrittä sana kissa, viedäkseni ne löytöeläintaloon.
 
 Olin 17, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Oton kanssa olen elänyt 19 vuotta. Otto on minun kallioni, kaikki mikä on varmaa ja pysyvää. Tärkeintä maailmassa. Lohtu ja satama. Koti. Kauneus siinä, kun koko maailma on ruma. Onnen muru epätoivon keskellä.
   Minulla on ollut Otto suorittaessani kaksi eri ammattitutkintoa, ja epälukuisen määrän kursseja. Sinä aikana, jonka Otto on ollut kanssani olen ollut noin 12. eri työpaikassa. Olen ollut naimisissa, olen eronnut, olen ollut kihloissa, olen käynyt treffeillä... Minulla on ollut punaiset-, mustat-, ja vaaleat hiukset. Olen lihonut lihomistani. Olen iloinnut, olen surrut; onnistunut ja epäonnistunut. Olen kadottanut ystäviä, olen saanut uusia. Olen lentänyt kuumailmapallolla, ja uinut onkaloissa; olen ollut pitkään poissa ja kaivannut eläimiäni- lopulta sitä ainoaani, Ottoa.

Otto valvoo. Se odottaa. Jotain se aavistaa, sokea vanhus. Minusta tuntuu, että se on valmis. Minä itken. Tunnen itseni vanhaksi. Ajattelen kaikkea sitä aikaa, joka siirtyy lopullisesti taakseni, kun kissan ruumis kannetaan eläinlääkärin autoon. Tunnen itseni itsekkääksi ja halpamaiseksi.

 Tiedän, etten tule nukkumaan tänä yönä. Tiedän, että kun ovikello aamulla soi, tahtoisin vetää peiton pääni yli ja teeskennellä, etten ole kotona. Vain pitää Ottoa vieressäni ja kuunnella sen hidasta kehräystä... Tänään aika on hirvittävä vihollinen, jokainen hetki arvokkain lahja. Huomenna minun maailmani on toinen. Kaikki mikä on ollut pysyvää on poissa. Ja kaipaan sitä jo nyt niin että tahtoisin kirkua.

Otto huhutikuu 1994 - 9.8.2013

Kiitos kaikesta kissaseni: kai sinä tiedät, etten tahtoisi luopua? En sinusta.

Happy go lucky fanittaa Chimamanda Ngozi Adichiea

   Alesta löytää usein kaikenlaista, mitä ei ole edes tiennyt tarvitsevansa!
 ( Vakavasti puhuen, alennusmyynnit, ja varsinkin niiden viimeiset päivät, ovat loistava tilaisuus ostaa vaikkapa ihan erinlaisia vaatteita, kuin mitä yleensä käyttää. Minäkin ostin kympillä raidallisen hellemekon, joka on ihan liian asiallinen  vaatekaappiini täydellä hinnalla, mutta kympin mekoksi se on oikein käytännöllinen ja mukava :) )
 Tämän kesän aleista löysin uuden lempikirjailijan, sattumalta, tietenkin.
Tympääntyneenä plarasin kaikkea alennuksessa olevaa roinaa. Ja sieltä sen ongin, kolmen euron pokkarin supermarketin korista. Chimamanda Ngozi Adichie on kirjailijan nimi ja Huominen on liian kaukana, tuon alesta koukkuun saamani arvosaaliiksi luokittelemani, novellikokoelman suomennettu nimi   ( The thing around your neck ).
  Jo ensimmäisen novellin, ensimmäisen kappaleen- ihan totta - ensimmäisen lauseen jälkeen olin myyty. Miksi en ole törmännyt tähän nuoreen nigerialaisnaiseen aiemmin, vaikka olen muka seuraavinani modernia kirjallisuutta tarkemmin kuin useimmat??!! Olin närkästynyt itseeni, mutta ihastunut, voi miten ihastunut noihin kirjoituksiin! Rakastunut suorastaan, ja innostunut kertakaikkiaan, kun totesin, että kaunis Chinamamanda on julkaissut muutakin. Ahmin Purppuranpunaisen hibiscuksen melkein yhdellä nielaisulla, Puolikas keltaista aurinkoa on puolessavälissä ja tänä vuonna englaniksi ilmestynyt Americannah tilauksessa.
Kerronta on suoraa ja kaunistelematonta, mutta kaunista. Lauseet ovat kevyitä, tekevät lukemisesta itsestään sujuvaa, vaikka sisältöä onkin paljon, raskastakin. Adichie osaa kuvata afrikkaa niin, että mekin, joilla on vain vähän tai ei lainkaan kokemusta tuon mantereen saharan eteläpuoleisesta todellisuudesta, voimme aistia lukemamme kaikilla aisteillamme. Henkilöt vaikuttavat hyvinkin mahdollisilta, dialogi on täysin uskottavaa. Mahtavaa! Vaikka turha kai minun on tässä hehkuttaa: 36 -vuotiasta kirjailijatarta on palkittu paljon jo yli kymmenen vuoden ajan.
 
  Tässä onnen huumassa, kun on löytänyt maailmasta uuden ihmisen jonka älyä ihailla, tuntuu aivan järjettömältä kammottava ajatus joka valtasi mieleni joskus 15 vuotta sitten.
Tuohon aikaan minusta tuntui, että jokainen lukemani kirja oli vain toisinto jostain jo lukemastani. Pelkäsin, etten koskaan enää saisi sitä Suurta Lukuelämystä, joita koko ikäni olin metsästänyt, ja paljon löytänytkin.
Ajatus oli todella masentava, ja sai minut melkein kokonaan luopumaan lukemisesta.  Sitten taisin löytää Alexander McCall Smithin ( tai saattoi se olla joku muukin ). Ja simsalabim: uskoni ainutlaatuisuuteen palasi, kuten myös lukuhimoni.
   Kuin taikaiskusta,taaskin, esitteli universumi minulle Chimamanda Ngozi Adichen kirjat, joihin uppoutua. Etten täysin vajoaisi menettämisen tuskaani. Äiti kaikkeus lohduttaa aina! Ottakaa se lohtu vastaan!