Otto- kissan saattohoito

  Taisin luvata kirjoittavani enimmäkseen kivoista asioista, mutta yksi suuri, epämiellyttävä asia on nyt niin tiukasti läsnä elämässäni, etten voi olla siitä kertomatta.
 
 Tässä kuvassa on Otto- vanhus, joka on pitkäaikaisin asuinkumppani elämässäni.

   Toin Otto- kissan Sisiliasta lokakuussa 1994, sen ollessa puolivuotias. Voi että se oli pieni, ja utelias kuin mikäkin!
   Matkamme eteni siten, että jouduimme ensin matkustamaan muutaman tunnin bussilla. Pienen lentokentällä odottelun jälkeen pääsimme sitten lennolle kohti Oton uutta kotimaata.
   Koko bussimatkan kissa naukui kuin riivattu. Oli aikainen aamu, ja monet kanssamatkustajat olisivat varmasti mielellään vielä nauttineet unosista ennen päivän toimiaa. Niin hyvin tuon matkan muistan, että näen yhä viistosti edessämme istuneen tytön polvilla
avoinna lepäävän oppikirjan. Ettei vaan olisi kokeisiin yrittänyt lukea; Otto torppasi sen yrityksen tehokkaasti. Se NAUKUI!
   Lentokenttärakennuksen ulkopuolella pistin kissan valjaisiin ja lähdimme tutkimaan ympäristöä. Otto suunnisti heti määrätietoisesti kohti isohkoa pusikkoa, ja suoraan pienestä raosta sen uumeniin. Minä perässä. Nappasin kissan äkkiä kainalooni, kun yllätyksekseni huomasin tulleeni keskelle kortti-rinkiä! Vehreän pensaiston siimeksessä istui viisi ukkoa aluspaitasillaan, kessua vetäen ja korttia lyöden.
 
Niin alkoi Oton ja minun yhteiselämä, johon on mahtunut paljon. Kohta se on ohi.

   Otto sokeutui reilut pari vuotta sitten täysin. Sitä ennen olin jo huomannut, ettei se nähnyt enää kunnolla.  
   Oton viimeisestä lääkärikäynnistäkin on jo parisen vuotta. Silloin lääkäri joutui herättämään sen kesken hampaiden puhdistuksen, sillä eläimen sydän oli pysähtynyt. Samalla käynnillä siinä todettiin useampi perussairaus.
   Siitä asti  olen seurannu merkkejä ja odottanut, pelännyt päivää, jona päätös on tehtävä. Päätös on tehty. Oton ja minun jäähyväiset, jotka särkevät sydämeni, ovat pian edessä.
   En tietenkään tahtoisi luopua sydänystävästäni, mutta vaikea on katsella sen terveyden luhistumistakin. Otto on alkanut pissailla väärin paikkoihin, naukumaan epätyypillisen paljon ja käyttäytymään  sekavasti muutenkin. Se on laiha ja turkki on huonokuntoinen. Se tahtoisi olla sylissä, tai ainakin ihan vieressä, koko ajan. Uskon, että se on valmis lähtemään. Epäreilulta vain tuntuu, että joudun siitä päättämään. Toisesta elämästä. Siihen ei koskaan totu. Vanha hippi.
   Meillä on vielä vähän aikaa. Saattohoito aikaa Otolle. Ja minulle. Luulen, että Otto tietää. Ehkä se hyväksyy, eläimen itsestäänselvyydellä, oman tilanteensa paremmin kuin minä. Eikä minun kannata teeskennellä. Kyllä se minun suruni tuntee, paremmin kuin yksikään toinen elävä. Rakas vanhukseni.