Kauan sitten, kun eläimet osasivat vielä puhua: opettavainen iltasatu Kap Verdeltä

 

 Minä olen saari-ihminen. Rakastan meren läheisyyttä, sitä kuinka se kiihottaa mielikuvitusta; jossain sen takana on toinen maa, toinen todellisuus. Kaukaisten saarten eristyneisyyden tunnelma, kaukana kaikesta olemisen rauha, tekee minutkin tyyneksi. Se venyttää ajan loputtomaksi, melkein kuin ei sitä olisikaan.      Saarilta löytyy usein myös omalaatuista kauneutta, kohisevaa hiljaisuutta, ja mielenkiintoisia tarinoita.
 

 Niin Kap Verden saariltakin. Tarinoita yksinäisestä daavidin tähdestä, norjalaisesta taksikuskista, naisista, joiden miehet kertovat joutilaina toisilleen tarinoita, vaimojen ahertaessa loputtomien töidensä parissa.        Tämän pienen jutun kerron nyt iltasaduksi. Niin kuin afrikkalaiset sadut yleensäkin, se alkaa sanoilla kauan sitten kun eläimet osasivat vielä puhua.

   Kauan sitten, kun eläimet  osasivat vielä puhua olivat lehmä, vuohi ja koira menossa yhdessä juhliin. Juhlapaikka ei ollut aivan lähellä, joten eläimet päättivät tilata itselleen taksin. Jo ennen taksin saapumista lehmän osoitteeseen, missä ystävykset olivat etkoilla, sovittiin, että jokainen maksaisi oman osansa taksin hinnasta.
 Matkalla juhlapaikalle vuohi huomasi varansa vähäisiksi, joten se pötki heti taksin pysähdyttyä matkoihinsa. Lehmä ja koira kömpivät autosta ulos häkeltyneinä. Lehmä maksoi matkasta oman osansa. Koiran tehtäväksi jäi  maksaa tiehensä sännänneen vuohenkin osuus. Niinpä se joutui kaivamaan lompakostaa suuren setelin. Koira kumartui ojentamaan rahan avonaisesta ikkunasta taksikuskille.
Epärehellinen suhari ei antanutkaan koiralle vaihtorahoja, vaan kaasutteli pikapikaa matkoihinsa!

   Ja katso: vielä tänäkin päivänä pötkivät vuohet määkien pakoon autoilijoita. Lehmät jähmettyvät auton eteen niille sijoilleen, koska tietävät olevansa kuskin kanssa sujut - ja koirat juoksevat hakkuen autojen perässä, vaatien saamatta jääneitä vaihtorahojaan takaisin.
Tämän eläinten käytöstä valaisevan tarinan kertoi minulle kerran Praialla Xavier. ;)

Boa noite!

Eutanasiasta ja epävarmuudesta

Minun suruni on yhtä aikaa sekä kiihkeän  luomisen kausi, että hyvin lamaannuttava tila. Luovuus tarvitsee fyysistä pysähtymistä. Ajan hidastumista.
Minulla on taipumus tehdä surutyö etukäteen. Ikään kuin purra tulossa oleva menetys pieniksi paloiksi, analysoida omat tunteeni tuusan nuuskaksi, jotta varsinaisen luopumisen hetken ollessa käsillä, olen jo melkein tyhjä.

    On kai luonnollista epäröidä, kun on aikeissa riistää toisen hengen. Haluaisin uskoa, että jopa sotilaat ja palkkamurhaajat epäröivät yhden pienen pienen hetken, ennen tekonsa suorittamista. Jos eivät, eivät mielestäni täytä ihmisyyden kriteereitä.
 Minä epäröin. Siinä määrin jopa, että mietin koko elämäni laittamista uusiksi, ryhtymistäni täysipäiväiseksi omaishoitajaksi ja opaskoiraksi sokealle vanhukselleni. Sitä ei kai voisi pitää järkevänä, mutta järkevästi toimiminen ei ole koskaan ollut tärkeimpiä ohjenuoria elämässäni. Tärkeää elämässäni kuitenkin on aina ollut päätöksissäni pysyminen, sopimuksissa, jotka olen itseni kanssa tehnyt.
Itseensä täytyy ihmisen voida luottaa, vaikkei kukaan muu voisikaan. Vaikka ei voisi luottaa keneenkään muuhun.

   En halua olla poissa Oton luota yhtään sen enempää kuin sekään tahtoo olla vailla minun seuraani. Syötän sille kaikki herkut mitä tiedän sen koskaan tahtoneen ja puhun sille hiukan liian lempeästi, mikä ärsyttää itseäni. Olen kuitenkin tehnyt jo monta kaupareissua ostamatta varsinaista kissanruokaa ja ajattelematta kissanhiekan ostoa. Olen alkanut ajaa varastoja alas. Kyllä vain. Nyt katselen pakkausten päiväyksiä miettien, että Otto ei ole enää täällä, kun ruoka vanhenee.

   Tunnen itseni yksinäiseksi. Saman aikaisesti vetäydyn maailmasta.
Päätökseni kanssa olenkin tietenkin yksin. Niin kuin ihminen yleensäkin on kaikkien suurten asioiden äärellä. Niin pitääkin olla, jotta voi elää aidosti omaa elämäänsä. Sinä kannat vastuu, sinä myös päätät.

    Epämukavaa syyllisyyttä aiheuttaa tietoisuus siitä, että oma elämä helpottuu ilman vanhaa hoidokkia. Olenko itsekäs ja haluan vain päästä helpommalla, olla vapaampi? Tavallaan ajatus on mieletön. Monestakin syystä.  Minne ikinä olen mennytkin, mitä ikinä olen tehnytkin, olen aina löytänyt jonkun kissan, jota edes lainata. On minulla nytkin jo yksi kummikissa kiikarissa. Tunne itseni petturiksi, kun olen varmistanut selustani jo tältäkin osin.

Oleellista ei ole minun syyllisyyteni. Oleellista on Oton vointi. Oleellinen on myös minun arvomaailmani.

   Kauan sitten, ollessani au pairina Alankomaissa, asui perheen naapurissa muuan rouva miehensä ja kahden kissansa kanssa. Kattien kautta tutustuin nopeasti iloiseen, keski-ikäisen naiseen. Kun rouva miehineen lähti matkoille pyysi hän minua ruokkimaan eläimensä. Ystävyytemme oli sinetöity.
   Juttelimme usein, kaikesta mahdollisesta. Minä opin kieltä ja keskustelumme olivat toisinaan hyvinkin merkityksellisiä.
  Rouva kuului yhdistykseen, jäjestöön tai mikä se nyt lie olikaan, joka vastusti elintenluovutusta.
Kuulostaa aika merkilliseltä, eikö vain? Tavallaan kuitenkin ymmärsin ja ymmärrän edelleen perusteen. Nuo ihmiset väittävät, ettei henkilö, jolta elin siirretään kuoleman yhteydessä, saa matkaansa päätökseen, koska osa hänestä jää elämään maan päälle. Kuolleet ovat maksansa vankeina siis, sydämensä, haimansa, verensä, vankeina sielut tässä elämässä, eivätkä pääse eteen päin.
Erikoinen katsanto  kenties, mutta minusta ei ole väittämään, etteikö se voisi pitää paikkaansa yhtä hyvin, kuin moni muukin väite tässä maailmassa. Eutanasiaa tuo ryhmittymä ei hyväksynyt, hoitamatta jättämisen kylläkin. Ruumiin, ja sitä myöten myös sielun nykyiseltä osin, pitäisi tulla oman tiensä päähän ilman ihmisen avustusta suuntaan tai toiseen. Mielestäni ihan validi pointti, mutta itse olen noista ajoista alkaen ollut vankka armomurhan eli eutanasian kannattaja.
 Karla, tai jotain sinne päin, tumma, silmälasipäinen, kissaihminen, sai minut miettimään kantani avustettuun kuolemaan selväksi jo parikymppisenä.
   Ja silti: sokean, rytmihäiriöisen, kilpirauhasen liikatoiminnasta ja munuaisten vajaatoiminnasta kärsivän, todennäköisesti jollain tapaa dementtisen 19- vuotiaan kissan päästäminen vaivoistaan on näin vaikeaa??
 Ei sen pitäisi olla.
Nyt se oksentaa valtavan lätäkön sulamatonta ruokaa. Aamulla otan yhteyttä eläinlääkäriin. Olen sen Otolle velkaa. Ehdottomasti.

Sutturan perusperjantai

    Nyt onkin tullut aika esitellä  Suttura Sandelsson, ystävien kesken Suttis vaas. Tämä alter egoni, vai olisiko sittenkin subi...-on vielä aavistuksen verran blondimpi ja ripauksen verran happygoluckympi. Tai ehkä enemmänkin happygoeswhatthefuck ;)

   Sutttiksen elämä etenee tunnuslauseenaan " aina ei ole vaikeaa, joskus on vielä vaikeampaa ".

  Sinä aamuna Sandelsson heräsi jo anivarhain, kello ei tainnut olla viel edes 9:30, sillä hänellä oli menoa. Suttura suhahti sängystä ylös heti kahden torkutuksen jälkeen, niin reipas hän oli. Aamupuuhien ollessa jo hyvällä mallilla, loisti lompakko poissaolollaan.
 " Eih " ajtteli Suttis " taisin jättää sen illalla autoon ". Siltä seisomalta hän nappasi avaimet naulasta ja säntäsi ulos. Lompakko löytyi autosta, joka ei ole kunnon lompakoiden yöpymispaikka ollenkaan, ja iloisena Suttura kipitti kotiovelleen.
Ovi oli kiinni, luonnollisesti, ja kotiavaimet turvallisesti oven sisäpuolella. Ei puhelinta, ei kotiavainta, ei paljon aikaakaan enää. Auton avain ja lompakko kädessä, pihatossut jalassa.


 Suttiksella on ystävätär, joka asuu vain kivenheiton päässä, ja jolla on vara- avain hänen asuntoonsa. Mielessään rukoillen, että ystävä olisi kotona, hän kipitti matkaan kohti tämän asuntoa. Kyllä vain: kipitti, vaikka autonavaimet olivat kädessä ja kello tikitti... Alaoven koodi oli vaihdettu. Epätoivoissaan Sandelsson huusi ystävättärensä nimeä kohti tämän suljettuja ikkunoita. Ei vastausta.
 Mikä eteen? Takaisin kotipihaan hakemaan auto, ja kaasu pohjassa kaverin miesystävän asunnolle. Mikä ihme sen ovinumero lienee? Mikä edes sukunumi? Suttis soittaa summittaista summeria. Mies ääni vastaa ja kuuntelee epäileväisenä. " Tota, Suttis täs moi. Mä en nyt tiedä onks tää ollenkaan oikee ovikello jota soitin, mut etsin frendiäni..." Lopulta mies avaa oven ukaasin " et sitten mene muualle kuin ykkös kerrokseen " (??) saattelemana. Aulassa sekava pyörintä jatkuu, kunnes miehen sukunimi kuin ihmeen kautta kristallisoituu Suttiksen mielessä. Taas soi ovikello. Vain koirat vastaavat haukulla. Sandelsson ei kuitenkaan luovuta, vaan säntää talon toiselle puolelle ja aloittaa huutelun päivän toisen parvekkeen alla. Hetken kuluttua rakastavaiset heräävätkin, Suttis selittää tilanteen, ja vara-avainta lähdetään hakemaan. - Loppu hyvin, kaikki herätetty. Matkaan Red Devil, kaunistautuminen odottaa!
 Kissalleen antamaansa kuolemantuomiota sureva Suttura lähtee Inglottiin meikattavaksi, mikä on varsin miellyttävä kokemus. Sitten mennään ravintolaan. Kokemus ei ole miellyttävä.

Ennen meikkiä

Ruoka tuodaan pöytään. Ennen juomia. Se, ruoka siis, on kylmää, vaikei pitäisi. Eväs lähtee takaisin keittiöön. Seuralaisen jo lopetettua, Sutturan uusi annos tulee pöytään.

Meikattuna

 Bissen toimittaminen on kestänyt niin kauan, että Suttis toteaa ettei enää tahdo sitä lainkaa, minkä jälkeen hänelle tuodaan olut kaksi kertaa, kahden eri henkilön toimesta. Juoma lähetetään toistuvasti pois. Vielä kolmas henkilö kysyy " haluaisitko nyt siis sen oluen?". Kenraali Sandelsson ärähtää! Syö juustokakkua, juo capuccinoa palkaksi kärsimyksistään.



 Siis nyt mä en kestä! Kakkukin on aivan liian makeaa!!

Happy goes sad- and happy again

 

  Heräsin, taas, varsin myöhään, kuten teinit yleensäkin.
   Katsoin koneelta Family Guyta - ja itkin. Sori vaan tekijöille, tiedän, että nauru on se tavoiteltu reaktio. Ei täältä, ei tänään!
   Paistakoot vaan aurinko, olkoot maailma mahdollisuuksia, ihania värejä ja rakkautta tulvillaan- en ole kiinnostunut! Olin kuin aito murrosikäinen, joka sulkeutuu huoneeseensa, pitää verhot ikkunan edessä koko päivän, syö roskaruokaa ja itkee. Jos olisi nyt minä kuten oikeasti oli 15-vuotiaana, huudattaisin Hanoi Rocksia, mutta nykyisessä tilassani katsoin siis läppäriltä lemppari ohjelmaani  ( vihasin sitäkin ) ja pillitin. Eikä se johtunut hormooneista ( tai mene ja tiedä ), vaan luopumisesta.
   Jätän hyvästejä Otolle, niin kuin pois matkustavalle rakastetulle yleensäkin: nauttien katkeransuoloisista viimeisistä ajoista yhdessä- ja purskahtaen välillä hillitttömään itkuun. Itku voi yllättää hampaita pestessä. Se voi yllättää roskia viedessä. Varmasti kuin vuorovesi kyyneleet joka tapauksessa tulevat.
   Raivostuin kaverillenikin, kuten nuorena konsanaan. Emme riidelleet; löin luurin kiinni ja lähetin tekstarin perään. Joo, joo lapsellista, mutta sanottakoon, etten sitä suuttumusta tyhjästä polkaissut, olen hautonut sitä jo kauan. Tänään se meni ikään kuin muun angstin kanssa samaan piikkiin.
Onneksi nykyään ei sentään ole finnejä. Toisaalta finnit ovat aika pieni riesa verrattuna kalkkunan helttaan ja särky& co:n alituiseen seuraan, aaaaaaaarrrrrrrrrrrrrrgggggggggggghhhhhhhhhh!

   Jos en olisi uskaltautunut auton rattiin uuden nuoruuteni kynnyksellä, olisin tuskin myöskään alkanut ratsastamaan uudelleen, useimmat tallithan sijaitsevat heikkojen liikenneyhteyksien päässä. Aloin ajaa, aloin ratsastaa, ja, kaukaa viisaasti, olin varannut itselleni täksi illaksi kahden tunnin maastoratsastuksen issikkatallilla.
 Siis, jos en olisi alkanut ajamaan, en olisi alkanut ratsastamaan, ja katsoisin vieläkin Family Guyta itkien! Mutta koska älysin ( ja rohkenin!) aloittaa autoilun uudelleen on sad happy jälleen!
Kolmen tunnin puuhastelu hevosten kanssa ja sen päälle vielä uinti kesän lämpimässä vedessä tekee ihmeitä.  Ihanaa on asua maassa, jossa ei kenelläkään, koskaan ole pitkä matka maalle!

Älkää pissikö veteen, sillä silloin virtsaputki aukee JA päästää
ötskärit sisään samalla kun pissin ulos!

Ihanin harrastekassi. Saatu ihanalta ihmiseltä <3

   Päivän thriatlon: spiidaus, ridaus, simmaus. 
            Maalis oon!  :)

Hyvää yötä!

 

 

Otto- kissan saattohoito

  Taisin luvata kirjoittavani enimmäkseen kivoista asioista, mutta yksi suuri, epämiellyttävä asia on nyt niin tiukasti läsnä elämässäni, etten voi olla siitä kertomatta.
 
 Tässä kuvassa on Otto- vanhus, joka on pitkäaikaisin asuinkumppani elämässäni.

   Toin Otto- kissan Sisiliasta lokakuussa 1994, sen ollessa puolivuotias. Voi että se oli pieni, ja utelias kuin mikäkin!
   Matkamme eteni siten, että jouduimme ensin matkustamaan muutaman tunnin bussilla. Pienen lentokentällä odottelun jälkeen pääsimme sitten lennolle kohti Oton uutta kotimaata.
   Koko bussimatkan kissa naukui kuin riivattu. Oli aikainen aamu, ja monet kanssamatkustajat olisivat varmasti mielellään vielä nauttineet unosista ennen päivän toimiaa. Niin hyvin tuon matkan muistan, että näen yhä viistosti edessämme istuneen tytön polvilla
avoinna lepäävän oppikirjan. Ettei vaan olisi kokeisiin yrittänyt lukea; Otto torppasi sen yrityksen tehokkaasti. Se NAUKUI!
   Lentokenttärakennuksen ulkopuolella pistin kissan valjaisiin ja lähdimme tutkimaan ympäristöä. Otto suunnisti heti määrätietoisesti kohti isohkoa pusikkoa, ja suoraan pienestä raosta sen uumeniin. Minä perässä. Nappasin kissan äkkiä kainalooni, kun yllätyksekseni huomasin tulleeni keskelle kortti-rinkiä! Vehreän pensaiston siimeksessä istui viisi ukkoa aluspaitasillaan, kessua vetäen ja korttia lyöden.
 
Niin alkoi Oton ja minun yhteiselämä, johon on mahtunut paljon. Kohta se on ohi.

   Otto sokeutui reilut pari vuotta sitten täysin. Sitä ennen olin jo huomannut, ettei se nähnyt enää kunnolla.  
   Oton viimeisestä lääkärikäynnistäkin on jo parisen vuotta. Silloin lääkäri joutui herättämään sen kesken hampaiden puhdistuksen, sillä eläimen sydän oli pysähtynyt. Samalla käynnillä siinä todettiin useampi perussairaus.
   Siitä asti  olen seurannu merkkejä ja odottanut, pelännyt päivää, jona päätös on tehtävä. Päätös on tehty. Oton ja minun jäähyväiset, jotka särkevät sydämeni, ovat pian edessä.
   En tietenkään tahtoisi luopua sydänystävästäni, mutta vaikea on katsella sen terveyden luhistumistakin. Otto on alkanut pissailla väärin paikkoihin, naukumaan epätyypillisen paljon ja käyttäytymään  sekavasti muutenkin. Se on laiha ja turkki on huonokuntoinen. Se tahtoisi olla sylissä, tai ainakin ihan vieressä, koko ajan. Uskon, että se on valmis lähtemään. Epäreilulta vain tuntuu, että joudun siitä päättämään. Toisesta elämästä. Siihen ei koskaan totu. Vanha hippi.
   Meillä on vielä vähän aikaa. Saattohoito aikaa Otolle. Ja minulle. Luulen, että Otto tietää. Ehkä se hyväksyy, eläimen itsestäänselvyydellä, oman tilanteensa paremmin kuin minä. Eikä minun kannata teeskennellä. Kyllä se minun suruni tuntee, paremmin kuin yksikään toinen elävä. Rakas vanhukseni.
 
 

Road tripillä Virossa ja vähän Latviassakin

   Tämä on nyt tarkoitettu kannustamaan kaikkia niitä, jotka ovat joskus sen tosi kalliin henkkarin hankkineet, eli ajaneet kortin, mutta syystä tai toisesta luopuneet autoilusta pian sen jälkeen.
   Olen nimittäin itse suoriutunut ajokokeesta ( ekalla yrittämällä! ) pari kuukautta ennen 19- vuotis päivääni. Sen jälkeen en sitten montaa kertaa rattiin tarttunutkaan, kunnes vähän alle nelikybäsenä aloin miettiä, että auto olisi kuitenkin kiva olla olemassa. Itsellä, sellainen jota itse ajaisi. Ei olisi enää riippuvainen toisten mielialoista ym. kyytiä tarvitessaan.
   Pyynnöstäni pikkubroidi, etsi minulle - ERITTÄIN EDULLISEN- auton netistä. Halusin sellaisen pelin, ettei sitä tarvitsisi varoa, meiningillä, että kolhuista viis, kunhan henkilövahingoilta säästytään.On säästytty.        Muutamat kerrat ajoin em. veljeni, sekä englannissa ajomaikkana toimineen kaverini kanssa. Heräilin myös kesäaamuina kello viisi, ajelemaan hiljaisia katuja. Siitä se sitten lähti. Koskaan ei ole liian myöhäistä autoilussakaan!
   Jonkin verran olen joutunut kotteroa korjauttamaan, muttu tuolla se vielä tönöttää, vadelmanpunainen Saxo menneeltä vuosituhannelta ;)
   Ja nyt se on siis päässyt  ekaa kertaa ulkomaille minun ajamanani! Jouduin kuskina uuden haasteen eteen: laivaan ajaminen jännitti aika kovin. Kun takana olivat vielä lyhyet yöunet, niin säikähdyshän siinä heti sitten seurasi, mutta sillä selvittiin. Jouduimme nimittäin jonottamaan ylemmälle autokannelle rampilla. Sitikkani keskimmäisenä. Takana olevalla hepulla oli onneksi ollut järkeä jäädä meistä aika kauas. Liekkö kukikas rattini, blondattu lettini, tai kaverin kanssa rupatteluni, kielinyt keskittymiseni tasosta?!  No, opetuksena siis kerrottakoon, että se käsijarru kannattaa vetää heti kiinni, kun moiseen paikkaan joutuu.
   Reittimme oli Tallinna- Pärnu- Kabli, jossa tukikohtamme sijaitsi. Latviaankin teimme päivä retken. Siellä kohteinamme olivat Ainazi ja Salacgriva ( Salantsi ), joista jälkimmäisessä oli aivan ihana hienohiekkainen, puolittaisessa luonnontilassa oleva ranta. Rannalta löytyi mukava pikku baari, ja toiletti tietenkin.
   Mutta asiaan! Parhaat ostokset teimme Pärnussa, missä ensimmäinen pysähdyksemme yhteydessä poikkesimme Ilusalong Mimiin ( Ringi 3, toka kerros ). Hiukset, kynnet, kulmat ja ripset ojennukseen!

 
   Oikeastaan eka löytö oli ihana, vanhoista farkuista tehty veska! Suosin mielelläni kierrätyksen tuloksena syntyneitä yksittäiskappaleita. Valitettavasti olen itse melkolailla peukalo keskellä kämmentä, joten joudun ostamaan nämä ihanuudet. - Laukun taskussa ystävättären kissanruokapussista tekemä kolikkomassi.

Alet olivat ylimmillään, ja kokoelmiin tarttui tosi magee tunika, erittäin edullisesti.

Nämä kengät piti vielä poislähtiessä käydä koukkaamassa mukaan pinkistä kaupasta Pärnun ulkopuoleleta,

niin kovasti ne mulle sieltä huusivat1 ;)

Uusi nuoruus

   Olen jo jonkin aikaa tuntenut eläväni uutta - ja paljon parempaa! - nuoruuttani nyt, puolivälissä viittäkymmentä.
 Eilen osui käteeni Anna- lehti, jonka kannessa kerrottiin punaisella että " 44 on uusi murrosikä ". Tuntemus uudesta nuoruudesta keski-ikäisenä ei siis olekaan mitenkään harvinainen, eikä elämänsä uudenlainen puntarointi mitenkään vierasta tässä vaiheessa, kun jo paljon on  kertynyt historiaa, mutta elämätöntäkin elämää on vielä ( jos luoja suo ) paljon jäljellä. 

Mahdollisuudet ovat rajattomat! 45- vuotias on itsevarmempi ja itsenäisempi kuin 18v. Pelot ja neuoosit ovat suurimmilta osin poissa. Ulkonäköpaineisiinkin voi vastata juuri tahtomallaan tavalla! Rahaa on, luultavasti, käytettävissä vaatteisiin, sisustamiseen, hummailuun, matkailuun ja kaikkeen muuhun mukavaan, enemmän kuin 18 vuotiaana. Lapset ovat jo ensimmäisessä murrosiässään, niillä joilla lapsia on, ja lapsettomalla meikäläisellä, on viimeinenkin kissa jo 19 v. ja saattohoito vaiheessa. Koska olen eronnut, karrannut ja kaikkea siltä väliltä, jo useampaan otteeseen elämäni varrella, saatan nyt olla onnellinen sinkku, jonka perään ei kukaan, pahemmin, kysele!

  Eräänlaisia " vapaan naisen tunnustuksia " siis odotettavissa näillä sivuilla. Lifestyleä ja hyvää oloa. Kirja-, leffa- ja matkavinkkejä. Vakavaa ja hömppää. Suolaista ja makeaa. Odottamattomia mielipiteitä. Herkkyyttä ja kovuutta. Ideoita ja luovuutta. Vastavuoroisuutta, sillä sitähän elämä on.