Sammakoita suistamme

Hei vaan hei! Siitä onkin jo tovi vierähtänyt, kun seilorityttö(täti) on viimeksi kirjeitä kirjoitellut. Kesä meni maakrapuna, tosin tiukasti meren syleilyssä. Eteläisessä euroopassa kohdeoppaana puuhastelin.
Nyt on kuitenkin taas  Sutturan merinaisen epävarmaan elantoon tottuminen. Kaikessa on puolensa; ankeassa harmaudessa, ja runsaassa vapaa-ajassa tämä, siis että voi istua alas ja antaa ajatuksen lentää, mietiskellä maailmaa.
Muutama aika sitten, lähdin ihan huvikseni merimatkalle. Reissu oli varsin mukava, mutta yhden opettavaisen tuliaisen sain sieltä mukaani.
Pitkät kilometrit ja merimailit jo erilaisissa tilanteissa asiakaspalvelijana hääränneenä, olen toki tottunut kuulemaan kaikenlaista. Asiakkailta, kanssaduunareiden lausahtamina- ja ihan omastakin suustani loikanneina.
Lausahdus, joka aina osoittaa asiakaspalvelijan elävän vahvasti hetkessä on iloinen  " näkemiin, kiitos ", kun palveluntarvitsija vasta astuu ovesta sisään. Tai väärään vuorokauden aikaan kohdistuva tervehdys. Siis esimerkiksi " hyvää yötä " aamulla kello 8 tai vastaavaa.
- Anteeksi, saisinko hammastikkuja?
- Herra on hyvä ja työntää siitä vaikka joka väliin.
sekä
- Tarjoilija, tarjoilija!
- Mä en oo tarjoilija, vaan laborantti!
tai
- Ottaisin 12cl punaviiniä.
- Ota koko pullo, näytät sen verran janoiselta, ei tarvi sitten koko ajan tiskillä ravata.

ovat esimerkiksi omia kaikkien aikojen " suosikkejani ".  

   Mutta palataanpa siis naapurimaahan suuntautuneeseen reissuuni.
Herkkusuu kun olen, ei minulle ole matkaa ilman konditoriaa. Siispä suuntasin kulkuni perinteikkääseen pikku suklaapuotiin. Nuori nainen tiskin takana tervehti minua sangen iloisesti ja palveli muutenkin oikein ystävällisesti. Hänen työtoverinsa vaikutti hiukan kömpelöltä, läikytellen juomia ja sitä rataa, mutta en varsinaisesti kiinnittänyt tämän toisen neidin touhuihin huomiota.        
 " Kolleegani on hiukan hermostunut, hän  pelästyi juuri " kanssani asioiva tyttö sanoi, mitä en sitäkään noteerannut muuta kuin poissaolevalla hymyllä; suoritinhan juuri tärkeää tehtävää, eli valitsin leivosta! Kun olin valintani tehnyt, tarjoilijatar lupasi hetken kuluttua toimittaa tilaukseni pöytään. Niin tapahtuikin. Leveästi hymyilevä neiti toi tilaukseni, ja kumartui puoleeni luottamuksellisesti. " Anteeksi vielä kaverini puolesta, mutta hän on vähän hysteerinen. Hän näki nimittäin äsken meidän keittiössä hevosen kokoisen rotan." Hetken näytin varmaan hiukan tyrmistyneltäkin, mutta jotka minut tuntevat, tietävät kyllä mitä sitten tapahtui. Minua alkoi naurattaa. Vaivoin sain pidettyä haluni hirnua ääneen kurissa. " Jaa-a, ei se sitten mikään ihme ole, että kädet vähän tärisevät " sanoin, ja mietin, että olisiko minun pitänyt neuvoa tyttöä olemaan kertomatta kahvilan rottatilanteesta asiakkaille. Edes tällaisille helposti lähestyttäville, kuin minä. Ajattelin kuitenkin, ettei se liene tarpeen. Tuon opetuksen annan nyt teille, olkaa hyvät. Torakoistakaan ei kannata asiakkaille välttämättä mainita, vaikka kyllä niitäkin tullut pöydiltä huiskittua.
 Hyvällä halulla söin leivokseni. Rottia on kaikkialla, selväähän se. Ja aina välillä niitä loikkii suistamme, tai sammakoita ainakin.

Mitä rottiin tulee, neuvoni on suosia kissakahviloita! ;)

Vain merimies

voi tietää erinäisiä asioita, mikäli Tapsan vanhan laulun sanoihin on uskomista- ja onhan niihin, niin kuin me merenkävijät hyvin tiedämme. Maailma on auennut ja pienentynyt monin tavoin, sitten tuon laulun kirjoittamisen, ja maakravuillakin on nykyään aika hyvä tuntuma siitä, " miten pieni onkaan maa ", mutta! Jotain meillä merenkulkijoilla täällä kotimaassakin on, mitä ei ole muilla. Ja se on meistä joka ainoalla. Meillä on Mepa!
Jokaisesta palkastamme annamme pikkuhippusen merimiespalvelutoimistolle, jolta saamme vastinetta moninkertaisesti. Meille toimitetaan kirjoja ja elokuvia laidasta laitaan. Ja meille järjestetään monenlaista toimintaa, sekä kursseja. Vain merimies voi tietää, kuinka monin tavoin Mepa meistä huolehtiikaan!
Työ on arvokasta, minkä vuoksi minua ärsyttävätkin suunnattomasti sellaiset merenkävijät, jotka ilmoittautuvat kursseille, ja jäävät sitten niiltä pois EDES VAIVAUTUMATTA ILMOITTAMAAN estyneisyydestään. Kursille oli ehkä varasijalla joku innokas osallistuja, joka ei mahtunut mukaan, koska joku toinen ei vaivautunut ilmoittamaan pois jäämisestään. Kulujakin haamuosallistujista tulee, joten miettikääpä sitäkin, joiden aihetta on!

Tämä ei ole maksettu mainos, eikä kustannettu kuritus. Tulipahan vain mieleeni juuri eilen Pajulahdelta tyytyväisenä ja rentoutuneena kotiin palanneena. Tällaisenkin epäsporttisen ihmisen on helppo ja kiva mennä kokeilemaan uusia lajeja, kun ei tarvitse olla itsestään ( kiloistaa ) liian tietoinen, eikä arastella, kun ollaan liikkeellä ikään kuin tutulla porukalla. Soisinkin, että useammat löytäisivät tiensä Mepan kurseille, joita varmasti löytyy joka makuun, sillä sekin on harmillista, jos joku aktiviteetti jää ohjelmasta liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Rohkeasti mukaan vaan!
Sillä vain merimies- ja nainen- senkin tietää, kuinka meri yhdistää ne jotka sitä rakastavat, ja jotka sen aalloilta leipänsä hankkivat. Maailman talouden ristiaallokka keinuttaa milloin mitäkin ammattikuntaa, jopa niin kovasti, että sen olemassa olo on täysin uhattu. Kun myrsky iskee on yhteistoiminnassa voimaa! Mepan toimintaan osallistuminen hyvä tapa lisätä yhteenkuuluvuutta meidän merenkävijöiden sekalaisessa seurakunnassa.

Tajunnanvirralla Jorma- mummon luo

Taidan kyllä olla maailman epämääräisin bloggari, kun päivitysteni välitkin venähtävät viikoista kuukausiksi melkein huomaamatta! Ja tämä vielä aikana, jona nautin huolettomasta työttömyydestä ( huolekkaaksi työttömyys muuttuu vasta sitten, kun ei enää näe mitään mahdollisuuksiakaan työllistyä, kun on kirjoittanut ja soittanut jo joka paikkaan, eikä ole saanut edes muutaman päivän extra- hommia, ja kun rahat vain kerta kaikkiaan ovat lopussa ) eli runsaasta vapaa-ajasta. 

Ehkä se johtuu hiukan siitäkin, etten osaa päättää, millä lukijoitani ilahduttaisin. Kun aiheita pyörii päässäni miljoona, on vaikea valita, keskittyä yhteen.

 Toinen syy löytyy lukemisesta. Nykyään, kun kirjastoista saa varata kirjoja veloituksetta, varaan kaiken mikä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Suosituimpia teoksia joutuu odottamaan melko kauan, mutta se ei haittaa, sillä opuksista, jotka eivät ole vielä himoittuja     ( tässä on pakko mainita vastikään löytämäni Alan Bradleyn Flavia de Luce- sarja, joka tullee vielä meilläkin räjäyttämään pankin,uskoakseni )- tai enää, tai jotenkin muuten marginaalisia-  on jo kasvanut huima pino vuoroaan odottavia teoksia. Puhumattakaan kirjahyllyssäni pinoontuvista ostetuista kirjoista, joita aina välillä vilkaisen syyllisesti " ai niin, tuokin on tuossa " ja häpeissäni jätän taas kerran pölyt pyyhkimättä, imuroinkin vain häthätää ja imeydyn sohvannurkkaan.

Turhuuden markkinoilla

Parhaillaan luen ChimamandaNgozi Adichen Americanahin suomennosta. Hyvähän se on, mutta kääntäjä olisi saanut olla hiukan tarkempi; pienetkin töksähdykset särähtävät inhottavasti niin ajatuksia herättävästä, ja hienosta tekstistä. Adiche kirjoittaa valinnan vapaudesta yhtenä suurena syynä nigerialaisten joukkopaolle länteen,   varsinkin Amerikkaan, ja onhan se eräs ilmeisimmistä syistä, missä tahansa, ihmisten vaihtaa maisemaa. Valinnan vapautta voi rajoittaa köyhyyden tai yhteiskunnan kehittymättömyyden lisäksi moni paljon yksityisempikin syy; vanhemmat, moraali-ilmasto yms. Mutta valinnan vapaudella on kääntöpuolensa, johon itse usein törmään kivuliaasti: miten valita, kun kaikki on enemmän tai vähemmän saavutettavissa, saatavissa? Se ehkä juuri onkin niin ihanaa suurissa unelmissa, että ne saa pitää, eikä niitä välttämättä ole tarkoitettukaan toteutettaviksi ihan sinällään. Mutta, vaikka " vapaus on suuri vankila "on se toki aina lähtökohtaisesti suotuisampi olotila, kuin vaihtoehdottomuus. Usein piiloudumme vaihtoehdottomuuden taa, kun emme osaa, tahdo, tiedä, tai halua.

 Piilottelu ei ole ihan reilua niitä ajatellen, joiden päivittäset valinnat muodostuvat kysymyksistä                        " syönkö tänään tämän puolimädän omenan vai enkö syö mitään? ".

Vapaus valita?

   Tänään paistaa aurinko. Meille pohjoisen ihmisille tuon elämän mahdollistavan taivaankappaleen äkillinen ilmestyminen näkösälle, aiheuttaa usein syyllisyydentuntoisen pakon lähteä ulos siitä nauttimaan. Niin minullekin. Tänä aamuna se sai minussa aikaan kahden, melko hallitsevan, minäni Levottoman ja Laiskan äänekkään taistelun. Pitäisi siivota ne nurkissa ikävästi näkyvät pölypallot, lähteä lenkille, tyhjentää varasto, ottaa fillari kevättarkastukseen.  Pitäisi lukea kirja loppuun, kun oikeastaan juuri sen tahtoisi tehdä. Taistelu päättyi näin: laitoin tiskikoneen päälle luomaan tunnetta kotitöiden hoitamisesta, ja aloin kirjoittaa tätä. Ehkäpä ehdin vielä uloskin ennen pimeän tuloa.

Koska kellun nyt painottomana tajunnanvirralla, kerronkin lopuksi tapauksen Sausalitosta ( missä lyhyt talvi on kääntynyt kauniin vihreänä ja kukkivana kevääseen ). - Törmäsin laiturin kupeessa ikääntyneeseen hörhelöön irwinhatussa. Miehellä oli seuranaan 11- vuotias mäyräkoiratyttönsä, joka makasi auringossa hymyille, kunnes joku ihminen ohitti sen lähietäisyydeltä. Silloin koira puhkesi kiivaaseen haukkuun. " Se tahtoo, että sen vatsaa rapsutetaan " tulkitsi omistaja haukun syyn. Ja niinhän se olikin. Rapsuttelin koiran pinkeää massua hetkisen, ja vaihdoin omistajan kanssa muutaman sanan. Hetken kuluttua lähdin matkoihini. Kun myöhemmin palasin lauttalaiturille, istui mies yhä paikallaan, mutta nyt hänen sylissään oli kitara ja kitaran kopan päällä makasi tuo koira. Nyt se vasta hymyilikin, tavoitellen pitkäkyntisellä tassullaan soittimen kieliä. Mies jutteli tuttavansa kanssa. Sanoin muutaman sanasen, jolloin koiranomistaja huudahti innoissaan   " tämä nainen on suomalainen! " myönsin hieman häkeltyneenä, sillä en ollut kansallisuuttani maininnut. No, ilmeisesti musikantti oli niin tarkkakorvainen, että oli tunnistanut aksenttini, joka ei yleensä ole osoittautunut kovin helposti paikallistettavaksi. Samassa mies selvensi " My grandma was finnish, her name was Jorma " ja alkoi soittaa, koiran tapaillessa kitarankieliä, laulaen jotain hämmentävää siansaksaa. Hölmistyin niin, että jäi kuvakin ottamatta kitaristikoirasta. Omaa rajoittuneisuuttani kai se lähinnä osoittaa, että mummo nimeltä Jorma sai minut harhailemaan tieheni niin äkillisesti.

No niin, tiskikone on lopettanut, eli siivousosuus on suoritettu. Aurinkokin meni pilveen. Voin siis vajota kirjallisuuden vaihtoehtomaailmoihin aivan hyvillämielin!

Epävarmuuden sietämätön varmuus

                                        . Oikein mahdollisuusrikasta vuotta 2014 kaikille!
   Niin se on tosiaan vuosikin ehtinyt vaihtua sitten viime kirjoittaman. Olen ollut vähän laiska, ja vähän niin ahkerakin, etten ole ehtinyt tänne kirjoitella. Sillä kuten otsikkokin antaa ymmärtää niin mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma, ja sitä lajia on nyt riittänyt Sandelssonin elämässäkin oikein joka saralla, niin ettei meinaa mukana pysyä. Ja ajatuksiahan se on herättänyt. Mikä on toki hyvä asia, aivotoiminnan aktivoituminen.
  Meitä ihmisiähän on montaa lajia, ja yksi oivallinen tapa lokeroida ( sekös se vasta onkin meistä hauskaa!! ) toisiamme on se, miten hyvin kestämme epävarmuutta. Mielestäni päätyyppejä tässä lajissa on kolme:
 Jotkut repivät oitis ihokkaansa ja lyövät puukkonsa pöytään, kun alkaa näyttää siltä, ettei joku asia menekään ihan suunnitelman mukaan.
Jotkut lähtevät analysoimaan ja ovat hyvinkin rationaalisia, miettivät miten saisivat esiintyvät epävarmuustekijät eliminoiduiksi.
Ja jotkut vain lipuvat eteen päin elämän lainehilla, sillä varmaa on, ettei mikään muu ole koskaan aivan sata varmaa, kuin se, että kerran täältä kaikki lähtöpassit saadaan. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Olen huono rutiineissa, ja oikein varma, on usein myös jokseenkin rutiininomaista.

 Epävarmuuden sietämisessä auttaa se, että on varma itsestään. Omasta oikeutuksestaan oikeammin, jos niin haluatte. Että tietää olevansa yhtä loistava, säkenöivä, miellyttävä, osaava, tietävä etc. ihminen, huolimatta siitä, miksi ulkoiset tekijät muuttuvat. Eli jos tulee monoa, olet silti yhtä hyvä työntekijä ja arvokas ammattilainen, kuin ennen monojen saantiakin. Ansaitset uuden työpaikan- ja saat sen. Et ehkä heti, mutta silloin sinun pitää muistaa kaikki ne kurssit, jotka olit aikonut käydä, sitten joskus kun on aikaa, kaikki ne kirjat, elokuvat, kaukaiset ystävät, joille ei ole muka ollut aikaa.

Tai kun lemmenasioissa karahtaa kiville, pitkän yhteisen seilauksen jälkeen. Jos tiedät olleesi paras mahdollinen oma itsesi ( no joo, pieniä lipsahduksiakin sallitaan, muttei mitään isoa) ihmiselle, joka ei tahdo enää kanssasi jatkaa, niin tiedät myös, että hän lähtee oman itsensä vuoksi, ei sinun. Ei se ehkä kivaa ole, mutta tunnet oman oikeutuksesi omana itsenäsi, joten voit hyvillä mielin tepastella eteen päin- ja kas taas on uusi kevät ja rakkauskin rehottaa!
  Joopa joo, ja helppo sanoa, ajattelee tässä jo monikin. Mutta ei. Ei ole helppo edes sanoa. Kyllä se opettelua vaatii, että saa moisia juttuja pokerinaamalla, ja itse niihin uskoen, sanottua.
Tiukan harjoittelun tuloksena olen oppinut olemaan onnellinen, ja luottamaan itseeni. Siihen ei muuta vaadita kuin oman ajattelun muuttamista myönteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi. Huomion kiinnittämistä siihen, mikä on hyvin. Tyytyväisyyttä siitä mitä on, sen sijaan, että suree vain kaikkea, mitä ei ole. Asioiden tarkastelua globaalissa perspektiivissä, oman napanöyhdän nyppimisen sijaan. Muuta ei tarvita, mutta se on paljon.

 Jokaisella on yksi, ja vain yksi, asia, johon taatusti voi vaikuttaa. Oma ajattelu, oma itse. Ollakseen onnellinen on oltava varma siitä, että siihen on syytä. Uskon vankasti, että aina löytyy joku syy olla tyytyväinen elämäänsä, ja omaan itseensä. -Silti: epävarmuuden ohimenevät tunteet sallitaan, sillä epävarmahan on kuitenkin ainoa, mikä on aivan varmaa ;)
  Rakkautta kaikille näinä epävarmoina aikoina toivottaa Sandelsson!

10 päivää skandinaviassa eli elää ja syödä pohjolassa

Johan sen sanoo kaakaoputelin etikettikin: CLASSIC!!

  Alkaa taas merenkulkijan loma laskea loppuaan kohden.

Tällä kertaa olen viettänyt, tavoistani poiketen, suuren osan lomastani poissa kotoa; enpä tiedä, olisinko hiukan vältellyt koti-kultaani, nyt kun Otto- kissan poissaolo on vielä niin tuntuvasti läsnä... Oli miten oli, suunnittelin itselleni tähän syksylle reilun viikon pituisen Scandinavian Tourin reittinä Helsinki- Tukholma- Kööpenhamina- Oslo- Kööpenhamina- Helsinki. Taival taittui niin lentäen, junalla kuin laivallakin, ja matkan tarkoituksena oli sekä sukulaisten että ystävien tapaamisen ohessa nauttia kiireettömistä syyspäivistä.

   Ensimmäiseen etappiini, Tukholmaan, saavuin aurinkoisena perjantaiaamupäivänä. Aamuntorkkuna en ollut kotona syönyt mitään, ja lyhyen lentomatkan nukuin, joten jättäessäni matkalaukkuni Tukholman asemalle säilytykseen, olin jo sudennälkäinen. Suunnistin kohti ydinkeskustaa. Klara Kyrkanin seinän köynnökset hehkuivat kaunista ruskaa auringossa, joten ajattelin kulkea kirkonpihan poikki. Ja siinä sitten seisoin suoraan leipä/soppajonon jatkeena. Vaikka nälkä kurnikin suolissani, hiippailin hiukan vaivautuneena sekalaisen seurakunnan lomitse matkoihini.
   Takuuvarma tankkauspaikka mielessäni kiiruhdin kohti Kulturhusetin alakerrassa sijaitsevaa ravintola Nooshia. Paikka tarjoaa 99 kruunun sopuhintaan monipuolista aasialaispuhvettia susheineen kaikkineen. Hinta sisältää myös alkoholittoman juoman, ja ruoka on oikeasti hyvää. Lounas alkaa arkisin klo 11, ja klo 11.20- 12.50 vapaat paikat ovat jokseenkin kortilla.

Åhlensin terrassilla ei saa, ännu, viiniä.

Seuraavana päivänä shoppailtiin ( huonolla menestyksellä. Taidan olla utshoppad tällä erää...). Ostoskierros päättyi vanhaan kaupunkiin, jossa puitteet ovat usein vetävämmät, kuin ruoka, saati hinta (tosin: pitkään Gamla Stanissa toiminut Trattoria Ristorante Michelangelo on paras italialainen ravintola, johon olen koskaan pohjolassa eksynyt. Ravintola on säilyttänyt loistavasti sekä italialaisen tunnelman että maut halki paukkupakkasten ja turistivirtojen! ). - Tällä kertaa suorimme Restaurang Nouriin, missä ruoka oli kohtuullista, hinnoittelu kohtuutonta ja palvelu ammattitaidotonta ( laskukin tuotiin pöytää jo pariin otteeseen, ennen kuin sitä ehdimme pyytää ensimmäistäkään kertaa ), MUTTA jälkiruuaksi nauttimani vadelma-juustokakku oli kertakaikkiaan loistavan herkullinen, etten sanois TOPPEN :)

   Maanantaina matkustin sitten junalla halki maiseman, joka ensin virttyi sateen syleilyssä ja taipui Hässleholmin tietämillä auringon suuteloon ;)

   Matkan ajan lueskelin Valtaojan Kaiken käsikirjaa aina Malmöhön asti, nautiskellen matkallaolon tunteesta. Perillä vaihdoin Östersundin junaan ( ylitin The Sillan! ) ja tuota pikaa haahuilinkin Kööpenhamina Hlla.
  Ensihätiin syötiin tyypillistä tanskalaista jokajätkän ruokaa ( = läskiä ja punakaalia, täysjauhelihapullaa ja paistettua munaa ja sen sellaista kevyttä pöperöä ) edullisessa pikku kuppilassa Vesterbrossa. Palan painikkeeksi naukkailtu olut sipaistiin suoraan pullonsuusta ja rööki paloin vahadyykkejen ääressä. Kun masu oli täynnä tulikin sitten siirryttyä aseman kupeessa jo kolmen omistajapolven ajan sijainneeseen Jernbanecafehen. Siellä on muutamat kerrat tulomaljoja (kaljoja) kohoteltu, ja jokuset lähtöitkut itketty, ajan humistessa menojaan.      Wonderful Copenhagenissa on muutamia näitä ihania asioita, joiden olemassaoloon voi aina luottaa. Päärautatieasema nurkilla pysyäksemme, ja ravintolabisneksestä yhä puhuaksemme, niin vaikka Istedgade ei enää olekaan aivan entisensä ( pakko kai sanoa, että onneksi, vaikka jotenkin yhä kaiholla ajattelen nuoruuteni Postiljoonenia, joka myös gröönlannin suurlähetystönä tunnettiin! Kippis vaan kaikkille, jotka mestan muistavat! ), on ravintola Shezan pitänyt pintansa jo vuodesta 1973, jolloin tuo Kööpenhaminan ensimmäinen pakistanilainen ravintola on avannut ovensa. Istedgaden ja Viktoriagaden

kulmassa olen ensimmäisen kormani itse tainnut syödä silloisen poikakaverini kanssa, vuonna 1988. Sisustus on toki sittemmin uusittu, vaikkakin kattolamput taitavat olla yhä samat. Palvelu on loistavaa, muttei tyrkkyä, ja manteleilla sekä mangolla maustettu lammaskorma, sitäkin parempaa! Päälle vielä makea, kardemummalla maustettu pakistanilainen kahvi- ja kyllä maailma on sentään mahtava paikka!!

  Koska ihminen ei elä pelkästä leivästä, eikä edes makkarasta tai lammaskormasta, on kulttuurillekin toki annettava aikansa. Siispä kohti Ishöjtä ja modernintaiteen museo Arkkenia, jossa odotti katsojaansa aivan loistava Frida Kahlo- näyttely.

Minä ja idolini ylitse muiden. Kuvan on ottanut Tuija.

   Seuraavana päivänä Carsbergin Uuteen Glyptoteekkiin ihailemaan patsaita ( miksi, voi miksi, niihin ei saa koskea??!! Nimim. kinesteettinen ), tanskan kultaisen kauden maalauksia, sekä mielenkiintoista nykytaidetta otsikolla Hybridi. - Arkenissa olin sortunut ostamaan Frida- ikonin, joka oli syntisen kallis, mutta onneksi en siellä höyrähtänyt lisäämään kirjakokoelmaani: sama taidekirja maksoi nimittäin glyptoteekissä huomattavasti vähemmän, kuin Arkkenissa- sehän oli toki pakko sitten ostaa.

Glyptoteekin talvipuutarhassa.

 

Norjan lautalla saatiin poreilla lämpimästi kuutamossa.

 

   Niin saapui taasen perjantai ja aika lähteä viikonlopun viettoon risteillen! DFDSn Pearl Seaways here we come!! Tarkoituksena oli katsastaa, onko meno yhtä messevää, kuin täällä meidän huudeillamme. Ei ehkä ihan ollut, vaikka joku pudottikin housunsa kesken tanssin, ja toinen häipyi buffasta maksamatta... Hirvittävän kallista oli, että tiedoksi vaan niille, jotka nurisevat kotoisten buffiemme hinnoista, että köbä-oslo välillä noutopöytä maksoi neljäkybää, eikä hintaan sisältynyt minkään valtakunnan juomia. Niin just, ei edes sitä vettä, josta meidän on niin vaikea maksaa, saati kahvia. Buffa oli kyllä melko maittava. Varsinkin kylmä kalapöytä oli totuttua monipuolisempi ja sangen freesi.

Monitasoista taidetta ;)

   Aikaa öljymaan pääkaupungin tutkailuun oli vain kuutisen tuntia, joten kaverit tavattiin ja linnanpuistot katseltiin makkaran voimalla- just SEN grillimakkaran, joka on kiedottu pekoniin,naminam!

 

Lähijunien matkakortti-systeemi takkuaa.

 Kööpenhaminasta vielä mainittakoon ostoskeskus Fisketorvet, joka kätkee uumeniinsa paljon niin tarpeellista, kuin tarpeetontakin tavaraa. Ja nopeita noutopöytäruokailun mahdollisuuksia, melko edullisesti. Tosin kaikista juomista- myös vedestä- veloitetaan täälläkin aina erikseen.

Kalatorin kalaparvi

Minä testasin välimerellisen Cyprus- kuppilan. Palvelu oli iloista, ja ruokakin hyvää, jollei oteta huomioon hiusta, jonka omasta satsistani noukin. En viitsinyt pilata ruokailukumppanini ruokahalua, enkä omaa päivääni, joten jatkoin syömistäni työntäen moisen pikkuseikan lautasen reunan yli.
   Jokainen varmasti tietää, etteivät pohjoismaat ole juuri ne edullisimmat matkailumaat edes euroopassa, saati maailmassa. Hinnan takia kukaan tuskin matkaan lähteekään, vaikka matkat saattaakin nykyään saada puoli-ilmaiseksi. Itse maksoin suomessa 12 kilometrin taksimatkasta kolme euroa enemmän, kuin lennosta hki-sto, ja seitsemän euroa vähemmän, kuin lennosta kbh-hki, että siihen malliin.
Siis ei hinnan, mutta kulttuurin- ja ehkä vähän ruuankin, ja varsinkin hyvien, kivojen ihmisten takia, joskus kannattaa jäädä lähimeren tuntumaan!

 

Terkkuja Suomen Tampereelta

Löytö Visbystä

 Kaksi viikkoa on jo tullut lomailtua, ja niin kiirettä on pitänyt, etten ole saanut edes yhtä blogitekstiä aikaan... Ja nyt on sitten asiaa niin pää pullollaan, jottei tiedä mistä alottaisi.

Otto- enkeli by Merja

   Alusta kai, eli siitä, ettei meinannut itkusta tulla kotimatkalla loppua, kun tiesin, ettei Otto enää kotona mua odottaisi. Heti kun oltiin sinivalkoisten siipien kyytiin päästy, niin aukesi meikäläisellä hanat.      Myötätuntoinen lentoemäntä kertoi, että niin käy usein, kun ihminen on menossa ekaa kertaa takaisin kotiin, josta joku tärkeä otus puuttuu. - Rajuin itku ja hammastenkiristys oli kuitenkin edessä vasta kotona. Täällä kun Otto- kisun uurna odotteli pahvilaatikkoon pakattuna...
 Kyllähän se siitä sitten. Vaikka vieläkin toki odotan sen ilmestyvän jostain, kun jääkaapin ovi narahtaa tai joku kupponen kilahtaa. Vaan poissa se on, joten oli pakko ryhtyä heti hommailemaan kaikenlaista, jottei suru ja voimattomuus saisi valtaansa.  
   Kun yrittää paeta murheitaa ankaraan tekemiseen, niin helpostihan siinä sitten käy niin, että meinaa unohtaa vallan kokonaan levätä. Ottaa omaa tilaa ja aikaa, joista ei töissä saa nauttia kuin varsin säännösteltyinä annoksina. Mulle tuli sitten pieni flunssa, että älyäisin edes tämän yhden päivän olla vaan kotona. Kyllä kroppa neuvoo, jos sitä vain kuuntelee.

"Naiset kun vanhenee, kaula-aukot suurenee"

  Mansessa kävin pitelemässä paria kattia sylissä, ja siinä samalla vähän hummailemassa kissojen omistajan kanssa. Käytiin ravintola Huurupiilossa, jossa stand upin harrastajat kuuluvat käyvän joka kuukauden  " ekana keskiviikkona kokeilemassa matskuaa. Suurimmaks osaksi läppä oli ihan hyvää, ja jopa hyvää hyvää ;), mut kyllä muutama juttu meni aikalailla alle riman ( pedofilia ja natsismi on vähän vaikeita huumorin aiheita, eli kokemattomien esiintyjien ei kannattais sellasia juttuja ehkä pahemmin viljellä- jos ei välttämättä kokeneidenkaan ). Me koetettiin kovasti osallistua, mut muuten oli katsojien mukana olo aika vaisua. Se on tietysti sääli stand upin kyseessä ollessa.
   Tampereen kevyen kulttuurin tarjonta oli muutenkin vallan mainiota keskiviikko illaksi. Nähtiin jonkun The Voice of U.Ksta ponnahtaneen mimmin veto  " jossain paikallisessa pubissa ". Gimma esitti settiä aika laidasta laitaan, ja hiukan horjahtavin koropohjin siinä tuli jorailtuakin. Meitsin makuun oli erityisesti " Rhiannon" sillä tytön ääni muistutti aikalailla Stevie Nicksin soundia, tuntumatta kuitenkaan matkitulta. ---      Yömyöhän hodarikin oli kuin tanskassa konsanaan.
   Krapula- mätölle mentiin sitten Siipiveikkoihin, joka nauttii käsittääkseni jonkinlaista kulttisuosiota tamperelaisten keskuudessa. En pettynyt sielläkään. ( Yksi iso miinus paikkakunnan silmäätekeville kuitenkin: Tampesterissa rokotetaan aivan hävyttömästi parkkimaksuja!! Eiks liikkeyritysten, jotka toivoo itselleen asiakkaita, pitäs edes parkki niille pokille tarjota?? Hävytöntä rahastusta! Iski oikein parking rage!! ) - Että sellasta tällä kertaa. Nyt meen tohon sohvalle rojottaan Oivan malliin!

Oiva

Tärkeintä on, tosiaankin, olla aito!

 “ Kun synnymme, niin itkemme, koska joudumme tälle hullujen näyttämölle “ totesi William Shakespeare aikanaan. Maailmaa on usein rinnastettu näyttämöön ja meitä ihmisiä vain mielivaltaisen näytelmän tahdottomiin esiintyjiin.
Kaikkea on ohjannut kohtalo; jumalat ovat heittäneet noppaa kohtaloidemme sinetiksi, suuri nukkemestari kiskonut naruistamme. Huvittuneina he ovat seuranneet aikaansaamaansa kaaosta, ihmisten yrittäessä pysyä edes joten kuten kiinni näytelmässä, jonka käsikirjoitus on heille suurelta osaltaan arvoitus.

   Menneinä vuosituhansina roolijakoa ei ole tarvinnut juurikaan pohtia sen määräytyessä pääsääntöisesti syntyperän, rodun ja sukupuolen mukaan. Monet lahjakkuudet menivät hukkaan, monet mielipiteet jäivät kuulematta. Useille ihmisille elämä oli näköalatonta ja vailla suurempia valinnanmahdollisuuksia. Hengissä pysyminen riitti köyhille elämäntarkoitukseksi. Parempiosaiset saattoivat puuhailla, mitä tahtoivat:  oman roolinsa puitteissa tietenkin. Tiukasti säädellyn osan esittäminen teki kaikesta tavallaan hyvin helppoa.
   Erään tutkimuksen mukaan Titanicilta pelastui vähemmän brittejä, kuin amerikkalaisia, edellämainittujen herrasmiesetiketin vuoksi. Edes hyisen meren ja haaksirikon edessä roolista ei luovuttu. Vaimo turvaan, smokki ylle ja hypotermiaan, ulkoinen tyyneys säilytettynä. Roolissa pysymisen tarve ohitti siis halun pysyä hengissä. Jonkun mielestä varmasti todella kunnioitettavaa. Ehkä kuitenkin täysin luonnotonta. Kai se on jotain kunniantuntoa, pelkoa siitä, miten elää itsensä kanssa tulevaisuudessa, jos rikkoo roolinsa rajat...

  Näennäisesti luonnostaan lankeavaa roolitusta alettiin lopulta kyseenalaistaa. Keskustelu tasa-arvosta, yhtäläisistä oikeuksista sekä “jokainen on oman onnensa seppä”- tyyppinen ajattelu ovat kattaneet meille länsimaalaisille lähes lopputtomista valinnoista koostuvan buffet-pöydän. Mutta kuinka todellista vapautemme valita on? Pystymmekö oikeasti itse valitsemaan roolit, joita elämämme kuluessa esitämme? Saako roolia vaihtaa kesken näytäntökauden?  Mikä määrittää ominaislaatumme, jos läpi elämämme vain esitämme olevamme jotakin, vaikka syvällä sisällämme tiedämme, että tahtoisimme olla joku muu, jossain muualla? Ulkoistamme itsemme niin elämästämme, kuin maailmasta, jossa elämme uppoutuessamme yhä syvemmälle ulkoapäin tuputettuihin määritelmiin ja  rooleihin.

Elämän keskeisin valinta on tämä: uskaltaudunko olemaan todellinen itseni, vai valitsenko suojakseni roolin tai sukellanko muiden tarjoamaan rooliin, jonka uumenista voin huutaa ja kuiskata miten paljon tahansa, sen vaikuttamatta odotuksiin, joita käyttäytymiselleni asetetaan. Voimme elää elämämäämme elämättä sitä. Voimme arvottaa itseämme ulkopuolisen silmin, ja pyrkiä olemaan jotain, mitä emme todellisuudessa ole, niin työelämässä, kuin yksityiselämässämme. Elämänvalheen jäljet ovat kuitenkin lyhyet ja surkeat.  Olkaa rohkeita: astukaa ulos rooleistanne- ja alkakaa elää! Rohkeus on vapautta, ja vapaus on kyky ajatella omilla aivoillaan, olla aito

näin tykkää Sandelsson, täällä jossain maailmassa :)