Tajunnanvirralla Jorma- mummon luo

Taidan kyllä olla maailman epämääräisin bloggari, kun päivitysteni välitkin venähtävät viikoista kuukausiksi melkein huomaamatta! Ja tämä vielä aikana, jona nautin huolettomasta työttömyydestä ( huolekkaaksi työttömyys muuttuu vasta sitten, kun ei enää näe mitään mahdollisuuksiakaan työllistyä, kun on kirjoittanut ja soittanut jo joka paikkaan, eikä ole saanut edes muutaman päivän extra- hommia, ja kun rahat vain kerta kaikkiaan ovat lopussa ) eli runsaasta vapaa-ajasta. 

Ehkä se johtuu hiukan siitäkin, etten osaa päättää, millä lukijoitani ilahduttaisin. Kun aiheita pyörii päässäni miljoona, on vaikea valita, keskittyä yhteen.

 Toinen syy löytyy lukemisesta. Nykyään, kun kirjastoista saa varata kirjoja veloituksetta, varaan kaiken mikä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Suosituimpia teoksia joutuu odottamaan melko kauan, mutta se ei haittaa, sillä opuksista, jotka eivät ole vielä himoittuja     ( tässä on pakko mainita vastikään löytämäni Alan Bradleyn Flavia de Luce- sarja, joka tullee vielä meilläkin räjäyttämään pankin,uskoakseni )- tai enää, tai jotenkin muuten marginaalisia-  on jo kasvanut huima pino vuoroaan odottavia teoksia. Puhumattakaan kirjahyllyssäni pinoontuvista ostetuista kirjoista, joita aina välillä vilkaisen syyllisesti " ai niin, tuokin on tuossa " ja häpeissäni jätän taas kerran pölyt pyyhkimättä, imuroinkin vain häthätää ja imeydyn sohvannurkkaan.

Turhuuden markkinoilla

Parhaillaan luen ChimamandaNgozi Adichen Americanahin suomennosta. Hyvähän se on, mutta kääntäjä olisi saanut olla hiukan tarkempi; pienetkin töksähdykset särähtävät inhottavasti niin ajatuksia herättävästä, ja hienosta tekstistä. Adiche kirjoittaa valinnan vapaudesta yhtenä suurena syynä nigerialaisten joukkopaolle länteen,   varsinkin Amerikkaan, ja onhan se eräs ilmeisimmistä syistä, missä tahansa, ihmisten vaihtaa maisemaa. Valinnan vapautta voi rajoittaa köyhyyden tai yhteiskunnan kehittymättömyyden lisäksi moni paljon yksityisempikin syy; vanhemmat, moraali-ilmasto yms. Mutta valinnan vapaudella on kääntöpuolensa, johon itse usein törmään kivuliaasti: miten valita, kun kaikki on enemmän tai vähemmän saavutettavissa, saatavissa? Se ehkä juuri onkin niin ihanaa suurissa unelmissa, että ne saa pitää, eikä niitä välttämättä ole tarkoitettukaan toteutettaviksi ihan sinällään. Mutta, vaikka " vapaus on suuri vankila "on se toki aina lähtökohtaisesti suotuisampi olotila, kuin vaihtoehdottomuus. Usein piiloudumme vaihtoehdottomuuden taa, kun emme osaa, tahdo, tiedä, tai halua.

 Piilottelu ei ole ihan reilua niitä ajatellen, joiden päivittäset valinnat muodostuvat kysymyksistä                        " syönkö tänään tämän puolimädän omenan vai enkö syö mitään? ".

Vapaus valita?

   Tänään paistaa aurinko. Meille pohjoisen ihmisille tuon elämän mahdollistavan taivaankappaleen äkillinen ilmestyminen näkösälle, aiheuttaa usein syyllisyydentuntoisen pakon lähteä ulos siitä nauttimaan. Niin minullekin. Tänä aamuna se sai minussa aikaan kahden, melko hallitsevan, minäni Levottoman ja Laiskan äänekkään taistelun. Pitäisi siivota ne nurkissa ikävästi näkyvät pölypallot, lähteä lenkille, tyhjentää varasto, ottaa fillari kevättarkastukseen.  Pitäisi lukea kirja loppuun, kun oikeastaan juuri sen tahtoisi tehdä. Taistelu päättyi näin: laitoin tiskikoneen päälle luomaan tunnetta kotitöiden hoitamisesta, ja aloin kirjoittaa tätä. Ehkäpä ehdin vielä uloskin ennen pimeän tuloa.

Koska kellun nyt painottomana tajunnanvirralla, kerronkin lopuksi tapauksen Sausalitosta ( missä lyhyt talvi on kääntynyt kauniin vihreänä ja kukkivana kevääseen ). - Törmäsin laiturin kupeessa ikääntyneeseen hörhelöön irwinhatussa. Miehellä oli seuranaan 11- vuotias mäyräkoiratyttönsä, joka makasi auringossa hymyille, kunnes joku ihminen ohitti sen lähietäisyydeltä. Silloin koira puhkesi kiivaaseen haukkuun. " Se tahtoo, että sen vatsaa rapsutetaan " tulkitsi omistaja haukun syyn. Ja niinhän se olikin. Rapsuttelin koiran pinkeää massua hetkisen, ja vaihdoin omistajan kanssa muutaman sanan. Hetken kuluttua lähdin matkoihini. Kun myöhemmin palasin lauttalaiturille, istui mies yhä paikallaan, mutta nyt hänen sylissään oli kitara ja kitaran kopan päällä makasi tuo koira. Nyt se vasta hymyilikin, tavoitellen pitkäkyntisellä tassullaan soittimen kieliä. Mies jutteli tuttavansa kanssa. Sanoin muutaman sanasen, jolloin koiranomistaja huudahti innoissaan   " tämä nainen on suomalainen! " myönsin hieman häkeltyneenä, sillä en ollut kansallisuuttani maininnut. No, ilmeisesti musikantti oli niin tarkkakorvainen, että oli tunnistanut aksenttini, joka ei yleensä ole osoittautunut kovin helposti paikallistettavaksi. Samassa mies selvensi " My grandma was finnish, her name was Jorma " ja alkoi soittaa, koiran tapaillessa kitarankieliä, laulaen jotain hämmentävää siansaksaa. Hölmistyin niin, että jäi kuvakin ottamatta kitaristikoirasta. Omaa rajoittuneisuuttani kai se lähinnä osoittaa, että mummo nimeltä Jorma sai minut harhailemaan tieheni niin äkillisesti.

No niin, tiskikone on lopettanut, eli siivousosuus on suoritettu. Aurinkokin meni pilveen. Voin siis vajota kirjallisuuden vaihtoehtomaailmoihin aivan hyvillämielin!